Kirjastossa oleskelu saattaa vaikuttaa uravalintaasi (ja vähän muuhunkin)

Allekirjoittanut on kovaääninen, sotkuinen ja epälooginen ihminen; ei siis missään nimessä perinteistä kirjastotyöntekijätyyppiä. Mutta niin vain aikoinani eksyin työvoimatoimiston kautta työharjoitteluun kaupunginkirjastoon, musiikkiosastolle aakkostamaan, hyllyttämään ja lymyilemään lainaustiskin taakse salaperäisen näköisenä, sanomaan ”Päivää” tai ”Hei”, ”Kiitos” ja ”Kyllä, voin samalla uusia vanhat lainanne”. Joskus pääsin myös sanomaan ”Oho” ja ”Hups”, kuten kunnon työharjoittelijan, millä tahansa alalla, kuuluukin silloin tällöin sanoa. Toki ammattilainenkin saa sanoa, mutta vain hiljaa oman päänsä sisällä. Eikö niin?

Jännittävien, suorastaan hiuksia nostattavien asiakaspalvelukokemusten väliin mahtui myös hiljaisempia hetkiä, jolloin näköpiirissä ei ollut lainaajia, hyllytettäviä opuksia tai osastopäällikköä. Silloin oli aikaa mietiskellä omiaan, ja lymyillä salaperäisesti ihan omaksi ilokseen. Harjoittelin tiedonhakua kirjaston omalla atk-systeemillä, eli keksin päästäni hakusanoja ja katsoin millaiset teokset tärppäsivät. Jokin ihmeellinen mielijohde sai minut hakemaan opaskirjoja käsitöistä, vaikka en ollut puuhastellut moista vuosikausiin. Hakusanalla ”virkkaus” kohdalle osui ensimmäisten joukossa uudehko opaskirja isoäidinneliöiden tekoon; siis kokonainen kirja vain ja ainoastaan isoäidinneliöistä. Muistin hämärästi näpränneeni muutaman sellaisen ala-asteella, ja että se oli suht helppoa. Kirjan kansi oli herkullisen värinen. Esteetikko minussa hairahti, ja lainasin kirjan. Kotona etsin virkkuukoukkuja ja lankaa, ja kankein sormin aloin luoda jotain ihan itse. Silmukka silmukalta tavasin ohjetta kirjasta, pläräsin sivuja eestaas opetellakseni ohjeissa vilahtelevia lyhenteitä ja uusia silmukoita. Sitten olinkin jo lainaamassa lisää kirjoja, lankakaupassa pohtimassa villan ja akryylin kutiavuuseroja, ja peilin edessä mallaamassa pipontekelettä päähän sopivaksi. Huomasin omaavani uuden, tervehenkisen harrastuksen! Avautui kokonainen maailma, löysin muutkin harrastekirjat, ja vasta sen jälkeen älysin mennä nettiin etsimään lisää inspiraatiota käsin tekemiseen. Mitä ohjeitten seuraamiseen tulee, kirja voittaa tietokoneen mennen tullen. Kirja on helpompi ottaa mukaan sohvalle olohuoneeseen, puhumattakaan siitä, kuinka paljon vähemmän energiaa kirja kuluttaa auki ollessaan...

Virkattuani, tuunattuani, askarreltuani ja sisustettuani kirjojen innoittamana, istuin jälleen kerran töiden jälkeen kotisohvalla ja tuijotin erästä kulahtanutta nojatuolia. Olin sitä mieltä, että osaisin verhoilla sen uudestaan itse, siitähän on oppaita kasakaupalla kirjastossa. Jälleen kerran mielijohde pälkähti päähäni… tai sanotaan sitä nyt ihan vain ideaksi tai intuitioksi. Etsin tuolloin vielä omaa alaani - kirjastotyöntekijyys oli mukavaa mutta ei aivan sitä mitä hain (mm. alussa mainituista syistä). Miksi en opiskelisi verhoilua ihan virallisesti? Olin huomannut olevani varsin kehityskelpoinen käsityöläinen. Tulisipahan tuolipaha korjattua kunnolla. Myöhemmin sinä vuonna hain ja pääsin opiskelemaan verhoilun perustutkintoa, ja sillä tiellä ollaan, kiitos kirjaston valikoimien äärellä viettämäni ajan.

Niinpä, näinkin suureen elämänmuutokseen voi päätyä kirjaston kautta. Mainittakoon vielä, että musiikkiosastolta löytyneiden soitonoppaiden ansiosta osaan soittaa jo muutaman soinnun banjolla, ja että kirjaston tiskillä juttelin ensi kertaa kahden kesken nykyisen avomieheni kanssa. Miesparka ei ole vieläkään toipunut järkytyksestä, ja banjo… noh, sanotaanko että muusikon uraan minulla on vielä matkaa.

 Mutta kuka kasaisi sen tilkkupeiton kaikista näistä isoäidinneliöistä?

Sanna K.