Kirjastossa oleskelu saattaa vaikuttaa uravalintaasi (ja vähän muuhunkin)

Allekirjoittanut on kovaääninen, sotkuinen ja epälooginen ihminen; ei siis missään nimessä perinteistä kirjastotyöntekijätyyppiä. Mutta niin vain aikoinani eksyin työvoimatoimiston kautta työharjoitteluun kaupunginkirjastoon, musiikkiosastolle aakkostamaan, hyllyttämään ja lymyilemään lainaustiskin taakse salaperäisen näköisenä, sanomaan ”Päivää” tai ”Hei”, ”Kiitos” ja ”Kyllä, voin samalla uusia vanhat lainanne”. Joskus pääsin myös sanomaan ”Oho” ja ”Hups”, kuten kunnon työharjoittelijan, millä tahansa alalla, kuuluukin silloin tällöin sanoa. Toki ammattilainenkin saa sanoa, mutta vain hiljaa oman päänsä sisällä. Eikö niin?

Jännittävien, suorastaan hiuksia nostattavien asiakaspalvelukokemusten väliin mahtui myös hiljaisempia hetkiä, jolloin näköpiirissä ei ollut lainaajia, hyllytettäviä opuksia tai osastopäällikköä. Silloin oli aikaa mietiskellä omiaan, ja lymyillä salaperäisesti ihan omaksi ilokseen. Harjoittelin tiedonhakua kirjaston omalla atk-systeemillä, eli keksin päästäni hakusanoja ja katsoin millaiset teokset tärppäsivät. Jokin ihmeellinen mielijohde sai minut hakemaan opaskirjoja käsitöistä, vaikka en ollut puuhastellut moista vuosikausiin. Hakusanalla ”virkkaus” kohdalle osui ensimmäisten joukossa uudehko opaskirja isoäidinneliöiden tekoon; siis kokonainen kirja vain ja ainoastaan isoäidinneliöistä. Muistin hämärästi näpränneeni muutaman sellaisen ala-asteella, ja että se oli suht helppoa. Kirjan kansi oli herkullisen värinen. Esteetikko minussa hairahti, ja lainasin kirjan. Kotona etsin virkkuukoukkuja ja lankaa, ja kankein sormin aloin luoda jotain ihan itse. Silmukka silmukalta tavasin ohjetta kirjasta, pläräsin sivuja eestaas opetellakseni ohjeissa vilahtelevia lyhenteitä ja uusia silmukoita. Sitten olinkin jo lainaamassa lisää kirjoja, lankakaupassa pohtimassa villan ja akryylin kutiavuuseroja, ja peilin edessä mallaamassa pipontekelettä päähän sopivaksi. Huomasin omaavani uuden, tervehenkisen harrastuksen! Avautui kokonainen maailma, löysin muutkin harrastekirjat, ja vasta sen jälkeen älysin mennä nettiin etsimään lisää inspiraatiota käsin tekemiseen. Mitä ohjeitten seuraamiseen tulee, kirja voittaa tietokoneen mennen tullen. Kirja on helpompi ottaa mukaan sohvalle olohuoneeseen, puhumattakaan siitä, kuinka paljon vähemmän energiaa kirja kuluttaa auki ollessaan...

Virkattuani, tuunattuani, askarreltuani ja sisustettuani kirjojen innoittamana, istuin jälleen kerran töiden jälkeen kotisohvalla ja tuijotin erästä kulahtanutta nojatuolia. Olin sitä mieltä, että osaisin verhoilla sen uudestaan itse, siitähän on oppaita kasakaupalla kirjastossa. Jälleen kerran mielijohde pälkähti päähäni… tai sanotaan sitä nyt ihan vain ideaksi tai intuitioksi. Etsin tuolloin vielä omaa alaani - kirjastotyöntekijyys oli mukavaa mutta ei aivan sitä mitä hain (mm. alussa mainituista syistä). Miksi en opiskelisi verhoilua ihan virallisesti? Olin huomannut olevani varsin kehityskelpoinen käsityöläinen. Tulisipahan tuolipaha korjattua kunnolla. Myöhemmin sinä vuonna hain ja pääsin opiskelemaan verhoilun perustutkintoa, ja sillä tiellä ollaan, kiitos kirjaston valikoimien äärellä viettämäni ajan.

Niinpä, näinkin suureen elämänmuutokseen voi päätyä kirjaston kautta. Mainittakoon vielä, että musiikkiosastolta löytyneiden soitonoppaiden ansiosta osaan soittaa jo muutaman soinnun banjolla, ja että kirjaston tiskillä juttelin ensi kertaa kahden kesken nykyisen avomieheni kanssa. Miesparka ei ole vieläkään toipunut järkytyksestä, ja banjo… noh, sanotaanko että muusikon uraan minulla on vielä matkaa.

 Mutta kuka kasaisi sen tilkkupeiton kaikista näistä isoäidinneliöistä?

Sanna K.

Pegasoksen siivin

Aloitimme runopiirin pääkirjastossa vuoden 2010 syyskuussa. Tähän mennessä olemme piiriläisten kanssa käsitelleet ja myötäeläneet pitkälti toista sataa runoa. Runopiirimme on ollut (kuten arvata saattaa) naisvoittoinen mutta kaksi rohkeaa miestä on piirissämme ollut, toinen heistä peräti koko syyskauden. Ehkä me naiset kuitenkin ja lopulta jyräsimme heitin.

Olemme tutustuneet iloisiin, surullisiin, hassuihin ja kantaa ottaviin runoihin. Haikut ja tankat sekä alkuperäiskansojen tekstit ovat tuoneet eksoottisia tuulia jostain kaukaa. Jo ennakkoon hykertelen ajatuksesta, että ”Äitejä” teeman alla tutustutan piiriläiset toukokuussa äitimuoriin, jonka viimeinen toive on Richard Gere ilman paitaa. Miesystävästään hän toteaa: ”Mitä minä ruudinkeksijällä…se on keksitty jo”. Äitienpäivähyminä…hmm…loistaa poissaolollaan.

Olemme porautuneet suomalaisen miehen mielenmaisemaan ja heltyneet eläinrunojen äärellä. Erään illan teemana oli Klassikkorunot maailmalta: Sapfo, Neruda, Shakespeare, Emily Dickinson, Lorca. Olemme kurkistaneet muun muassa runoilijaparien  Meriluoto & Viita, L.Onerva & Eino Leino, Aale Tynni & P. Mustapää – tuotantoon, näkökulma niissä ihmissuhteet. Aatosta jaloa ja tunteiden paloa!  Teimme havaintoja kuinka kieli ja käsittelytapa muuttuvat vuosikymmenten myötä. Tunteet kuitenkin ovat ikiaikaisesti samoja. Eräs teema oli ihmisen elämänkaari. Se on aina saanut runoilijan tarttumaan kynään. Lapsuus – nuoruus – aikuisuus – vanhuus. Itse kullakin kun on ohitettuna jo useampikin kausi mutta menneisyydessä niin paljon muistiin palautuvaa.

Runopiirin pitäminen on tuonut työhöni iloa ja uutta eloa: teemojen keksimistä ja runojen etsimistä voi verrata salapoliisityöhön: missä kokoelmassa olikaan se ja se runo? Oliko se sanoilla leikittelevä, humoristinen runo Timo Pusan vai Risto Rasan vai sittenkin Jarkko Laineen? Mutta ennen kaikkea se puolitoistatuntiseksi useimmiten venyvä 'tunti' ihanien, mahtavien ja fiksujen piiriläisteni kanssa on ehdottomasti laatuaikaa. Vaikka olisin jo iltavuoron näännyttämä, runopiirin päättyessä olen virittynyt tunnetilaan mitä voisi kuvailla klassisen runomaailman sanalla autuas. Nykykielellä ilmaistuna olen silloin flow-tilassa.

Psykologi Mihály Csíkszentmihályin (Flow: elämän virta, 2005) mukaan flow-kokemukseen liittyy seuraavia asioita: ”Tehtävällä on selvät päämäärät. Yksilön keskittyminen on täydellistä. Oman minän arviointi vähenee. Ajantaju katoaa. Tehtävän etenemisestä saa välitöntä palautetta. Yksilön kyvyt ja tehtävän vaativuus ovat tasapainossa (tehtävä ei ole liian helppo eikä liian vaikea).Yksilö tuntee pystyvänsä kontrolloimaan tilannetta. Tehtävä on itsessään palkitseva”. Mihaly C. on pukenut sanoiksi runopiirin!

Mikä runoissa sitten on niin koukuttavaa? Onko se lyhyeen muotoon puettu elämää suurempi ajatus, nerokas sanojen käyttö? Onko kyseessä samastumisen tarve? Vai onko yksinkertaisesti niin, että runo voi koskettaa sielua. 

Päivikki

Minna ja miehet nuoret. Osa 1: Nuori darwinisti Maini Levander

Tänään 19.3. tulee kuluneeksi 167 vuotta Minna Canthin (1844–1897) syntymästä. Kuollessaan Kanttilan rouva oli vasta 53-vuotias.

Tarkoitukseni on tässä sarjassa, "Minna ja miehet nuoret", kertoa joistakuista kypsän Minnan ympärillä pyörineistä nuorista miehistä. Kuuma termi "puumanainen" tietysti vilahtaa tällöin monien mielessä. Lehtorska, lankakauppias ja kirjailijatar rouva Canthilla ei kuitenkaan tiettävästi ollut romanttista suhdetta itseään huomattavasti nuorempaan mieheen. Ja jos olisikin ollut, niin mitäpä se meille kuuluisi? Mutta hyvin läheisiä suhteita hänellä kuitenkin oli moniin nuorukaisiin, jotka puhuttelivat häntä "tädiksi", kävivät Kanttilassa keskustelemassa kirjallisuudesta ja uusista aatteista kahvin juonnin lomassa sekä kirjoittelivat tädille kirjeitä. Tunnetuimpia näistä nuorukaisista olivat Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Kauppis-Heikki ja Erkon veljekset.

Osa kirjeistä on tallella Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistossa, jonka perikunta luovutti kirjaston suojiin 1960-luvun alussa. Arkisto sisältää Minnan kirjoittamia, mutta ennen kaikkea hänen saamiaan kirjeitä kuin myös teoskäsikirjoituksia (näytelmiä, novelleja ja artikkeleita) sekä joitakin muita papereita. Kaupunginkirjasto suunnittelee nyt digitoivansa osan tästä ainutlaatuisesta aineistosta, niin että se olisi kaikkien nettiyhteyksiä käyttävien ulottuvilla viimeistään juhlavuonna 2014. Mallina on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Aleksis Kivi -digiarkisto (http://www.finlit.fi/kivi/), mutta vastaavia kirjailijoiden digiarkistoja on ympäri maailmaa.

Kuka sitten oli otsikossa mainitsemani Maini Levander? Loviisan alkeiskoulun lehtorin poika, joka vanhempiensa kuoltua oli joutunut Kuopioon tätinsä kauppaneuvoksetar Johanna Lignellin kasvatettavaksi. Minnan salongissa hän kävi muiden lyseolaisten ohella. Piirissä keskusteltiin myös kehitysopista ja Maini (eli Kaarlo Mainio) Levander kunnostautui saamalla lyseon lehtorilta muistutuksen pidettyään 17-vuotiaana lyseon iltajuhlassa esitelmän "Eläinten sielusta". Tämän lyseolaisen Minna Canth ikuisti sivuhenkilöksi romaaniinsa Hanna (1886). Kohtauksessa Hanna tapaa ystävättärineen Väinölänniemellä erään Lavoniuksen eli "nuoren, etevän lyseolaisen", joka mainitsee keskustelussa Darwinin. Nimi on tytöille kuitenkin aivan outo: "'Darwin? Kuka on Darwin?' kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä."

Minna Canth harmitteli aikuisena monta kertaa sitä, että hän koulutyttönä oli saanut monissa aineissa niin pintapuoliset tiedot tai jäänyt kokonaan pimentoon. Luonnontiede oli yksi puuttuva tiedonala. Tosin hän sai opiskella sitä hiukan Jyväskylän seminaarissa ja olihan hänen miehensä, lehtori Johan Ferdinand Canth juuri luonnontieteiden opettaja, joka myös suomensi eläinopin alan oppikirjoja ja loi siten alalle sanastoa. Wapaita Aatteita -lehdessä (ilmestyi 1889–90), jota Minna toimitti yhdessä A.B. Mäkelän kanssa, olikin sitten useampi kehitysoppia sivuava artikkeli.

Palataksemme lyseolainen Maini Levanderiin, oli hän mitä ilmeisimmin jo varhain kiinnostunut luonnosta ja luonnontieteistä. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1886 hän lähti opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Siellä hänellä oli kiinteät siteet Minnan kahteen vanhimpaan, Helsingissä opiskelevaan tyttäreen. Avioituipa Mainin isoveli Väinö juuri Minnan Anni-tyttären kanssa. Parikymppiseltä Mainilta ei siten puuttunut läheisiä Helsingissä, mutta hänen ensimmäinen kirjeensä  (22.9.1886) nelikymppiselle "tädille" henkii ahdistusta uuden elämäntilanteen edessä. Samainen syksy oli myös kuopiolaiskirjailijattarelle kovaa aikaa edellisenä keväänä ilmestyneen Köyhää kansaa -novellin saaman vastaanoton vuoksi. Kuopiolaiset eivät tahtoneet uskoa Minnan kirjoittamaa Harjulan köyhäinhoitolaitoksen kuvausta todenperäiseksi.

"Tädin" ikävään aikaan viittaa myös Maini kirjeessään, jonka alku seuraavassa alleviivauksineen päivineen. Maini Levanderin lapsuudenkoti oli ruotsinkielinen, mutta hän kävi suomenkielistä koulua, joten hänen suomensa on alkukangertelujen jälkeen varsin sujuvaa:

"Rakas Täti!

Tyttöjen kertomuksista päättäen oloista siellä Kuopiossa ja kirjeenne johdosta heille olen saanut sen käsityksen että Teillä varmaan tätä nykyä on hyvin ikävä. Siitä syystä rupesin kirjottamaan kirjettä vaikka en tiedä onko se aivan kohtelijasta kun en odottanut vastausta edelliseen kirjeeseeni.

Olen jo ollut muutamilla luennoilla. Ne tuntuvat hyvin hauskoilta. Prof. Palmén pitää luentoja alemmista eläimistä, joita saamme nähdä ei ainoastaan kuvattuina vaan myöskin mikroskoopilla. Hän perustuu aivan kehitysteoriiaan ja on innostunut aineeseensa. Palmén'in luennoilla käy myöskin naisia – tänään siellä oli seitsemän nuorta neitiä.

Kohta rupean myöskin käymään n.k.lla zootomisella laboratooriolla eläimiä leikkelemässä. Ensi työ siinä on kissan hankkiminen.

Paitsi Palménin käyn vielä Hjeltin luennoilla kemiassa. Hänkin esittää jokseenkin elävästi ja tekee intresantteja kokeita. Muuten Hjelt kuuluu olevan konservatiivinen mielipiteissään. Ensi lukukautena vasta ajon ruveta käymään kemiallisella laboratoriolla.

Muilla luennoilla kuin molempain mainittuin en käy. Sen sijaan otan osaa käytännöllisiin harjoituksiin botaniikassa s.o. tehdään mikroskooppillisia kasvipreparaatteja. Siinä johtaa muudan nuori dosentti Kihlman. Viime kerralla näin todellisen solun – se on jotain merkillistä! Kun näin protoplasman liikkeet siinä niin tuntui kuin orgaanillisen elämän salaisuus olisi silmäin edessä.  Munkacsyn maalaus ja kasvisolu ovat merkillisimmät mitä tähän saakka olen nähnyt Helsingissä ja tekivät melkein samanlaatuisen vaikutuksen.

En tiedä vieläkään mikä minusta tulee. On kauhu virkamiesuraa vastaan. Mitä nyt tahdon on saada aikaan perusteelliset tiedot luonnontieteissä ja tuntea nykyajan polttavine kysymyksineen. Jos nykyiset tuumani toteutuvat niin tulen vaan "litteratööriksi". Mutta, ihminen päättää, kohtalo säätää."

Kohtalo sitten sääti, ettei Maini Levanderista tullut "litteratööriä" eli kirjallisuusihmistä, vaan Helsingin yliopiston eläinopin professori (nimellä K.M. Levander); hän oli vieläpä ensimmäinen, joka opetti eläinoppia yliopistossa suomeksi. Maini jatkaa kuitenkin kirjettään kertomalla lukemistaan kirjoista (Guy de Maupassant, August Strindberg) ja mainitsee erikoisesti samastuneensa Strindbergin Palkkapiian pojan päähenkilöön tosin tarkentaen, että heidän ulkoiset elämän puitteensa ovat aivan erilaiset  – olihan Mainin äiti peräti aatelissukua. Kirjeessä mainittu "Munkacsyn maalaus" tarkoittaa Helsingin Ritarihuoneella 1886 näyteillä olleen, unkarilaisen Mihály Munkácsyn maalausta "Kristus Pilatuksen edessä". Tämä maalaus ja mikroskoopin kautta nähty solu olivat siis olleet Mainille ensimmäisen Helsingin syksyn merkittävimmät elämykset.

Myös "täti" Canth pystyi yhdistämään vastauskirjeessään (2.10.1886) – ja maailmankatsomuksessaan – sekä kristinopin että kehitysopin. Mainin valituksiin elämän ikävyydestä Minna muistutti, miten paljon Maini oli juuri Helsinkiin halunnut: "Valitat ikävyyttä, vaikka olet Helsingissä. Niin kuin sinne toivoit ja halusit!" Kirjailijatar keskusteli kirjeessä myös kirjallisuudesta ja varoitti "litteratöörin" urasta: "Ohdakkeinen on kirjallisuuden ala." Hän kehottaa nuorta miestä opiskelemaan ja hankkimaan ensin varman leipäpuun.

Seuraavan syksyn kirjeessä (27.9.1887) Minnalle Mainin identiteetti "zoologian ylioppilaana" on jo selvästi vahvistunut. Vertaileva anatomia on nyt "erittäin hauskaa" ja Maini esittää kunnianhimoiseksi tavoitteekseen sen, että "tiedot yhä syvemmin ja syvemmin tunkeutuisivat detaljeihin ja yksityisfaktoreihin ja toiselta puolella taas vähitellen yhdistyisivät ehjäksi kokonaisuudeksi s.o. jonkinlaiseksi maailmankatsannoksi." Kolmas kirje (15.11.1888) keskittyy "tädin" näytelmän Kovan onnen lapsia vastaanottoon, mutta selostaa myös oppikirjaa embryologiasta, jossa kerrotaan "kuinka ihminen ja muut luurankoiset syntyivät ja muodostuivat".

Vaikka Minna Canth ei siis itse juuri saanut opetusta luonnontieteissä, hän saattoi Maini Levanderin kautta seurata tiedonjanoisen nuoren miehen opiskelun ensiaskeleita, innostuksen syttymistä ja oman alan löytymistä. Minnan viisas ohje – jota hän ei itse valitettavasti liene noudattanut – erään kirjeen lopussa kuitenkin oli, että "voimia pitää säästää, pitkä on elämä edessä."

Maini Levanderista, ks. Anto Leikolan artikkeli Kansallisbiografiassa (http://www.kansallisbiografia.fi) sekä Helle Kannilan teoksessa Minna Canthin kirjeet (1973)

Tua

Miten jouduin häkkiin eli Kirjasto kierrättää, osa 2

Vaivattomimmin häkin noin 70-kiloiselle tiikerille saa valmistettua isokokoisesta pahvilaatikosta Stanley-puukon avulla.  Jätä kulkuaukko toiselle sivulle.  Salvan voi valmistaa narusta ja hiuspinnistä tai kattokoukusta tai vaikka lyijykynästä.  Pääasia, että sillä saa läpät kiinni.  Ristikkoja voi tarpeen mukaan puhkoa joko kaikille sivuille ja myös kattoon tai vain etuseinään.

Aaltopahvin silpominen terävällä puukolla on erittäin terapeuttista. Siitä tulee aivan tiikerillinen olo.  

Sitten vain sisään häkkiin ja murisemaan!

Satutunnillakin lähdettiin Intiaan, koska se on teemana juuri nyt.  Alle kouluikäisille on oikeastaan sama, ollaanko Intiassa vai Ilomantsissa, molemmat ovat vieraita paikkoja jossakin kaukana – ellei sitten mummola satu olemaan jommassakummassa.

Jotenkin satutunti pitäisi saada tuntumaan intialaiselta, jotta lapsille jäisi jokin mielikuva paikan hengestä. Tietysti vaarana on, että eri kulttuureja esitellessämme siirrämme lapsille kulahtaneet stereotypiat ja omat ennakkoluulomme, mutta ehkä niin on oltavakin. Niiden päälle nouseva polvi toivottavasti oppii rakentamaan oman, kansainvälisen ja valistuneen totuutensa.

Tiikerinhäkki piti rakentaa, koska intialaisessa tarinassa 'Tiikeri, vanha mies ja sakaali' tiikeri joutui häkkiin toisenkin kerran. Tarinan lukija koki saman kohtalon. Kokeile sinäkin, tarina on kirjassa Graham Percy: Satuja eri maista

http://bit.ly/satuja

Maileena S.

Tuulahduksia merten takaa

Värikylläinen vastakohtien Intia esittäytyy kirjastossa 

Ihmeiden Intia -tapahtumassa 

7. - 17.3.2011.

Sanotaan, että Intia ei ole maa, vaan kokonainen maanosa. Ja onhan se mittasuhteiltaan valtava, yli miljardin asukkaan väestöllään maailman toiseksi suurin ja pinta-alaltaan seitsemänneksi suurin maa, jossa puhutaan satoja eri kieliä.

Kuopiolainen Indian Association Kuopio on pieni mutta aktiivinen ryhmä, joka välittää kotimaansa lämpöä ja väriä, eksotiikkaa ja arkea nähtäväksi pääkirjaston kävijöille. Mukana on myös materiaalia Intian suurlähetystöstä.

Anni Ylönen on palannut juuri Kuopioon vietettyään kolme työteliästä kuukautta intialaisessa lastenkodissa. Anni kertoo esityksessään omasta matkastaan Intiaan ja siitä millaista oli olla vapaaehtoistyössä Pikkukukkasten koulussa.

Myös lähikirjastoissa on Intia-aiheisia näyttelyitä ja satutunteja.

Tangoa ja teekuppeja

Ihmeiden Intia on jatkoa kirjaston monikulttuurisuustyölle. Aiemmat tapahtumat ovat tuoneet välähdyksen ensin Etelä-Amerikasta ”Nuestro mundo – America latina” -tapahtumassa, jonka kruunasi tangoesitys ja värikäs esine- ja tekstiilinäyttely. Seuraavaksi siirryimme arabikulttuurin pariin ”Tuulahduksia arabimaista” –tapahtuman myötä. Sen mahdollisti marokkolainen harjoittelija Soumia, joka toi omasta ja ystäviensä kodeista hienoja esineitä ja leipoi jopa pikkuleipiä teepöytään vieraiden ihasteltaviksi.

Yhteistyössä

Monikulttuurisuuskeskus Kompassin kanssa yhteistyö on jatkuvaa ja hyvää. Paikka on loistava. Kirjaston monikulttuuriseen arkeen kuuluvat myös lukuisat tutustumiskäynnit, esitteiden laatiminen, monikielinen aineisto siirtokokoelmineen, venäjänkieliset satutunnit jne. Puhumattakaan lukuisista erikielisistä asiakkaista läheltä ja kaukaa, jotka kantavat kotiinsa kirjoja ja kielikursseja, piipahtavat netissä tai ovat löytäneet kirjaston virkistävänä kohtauspaikkana.

Intia-tapahtumassa on esillä Monikielisestä kirjastosta hindin-, bengalin-, gujaratin-, tamilin- ja urdunkielistä kirjallisuutta. Muut pääkirjaston siirtokokoelmat ovat kiinan-, arabian-, thain-, turkin- ja burmankielisiä. 
Pyörön lähikirjastosta kirjoja saa amharan, arabian, burman, hollannin, turkin ja tagalogin kielillä.

Helena S.