Jännitys nousee. Sermin toiselta puolelta kuuluu toppahousujen kahinaa ja pientä supatusta ja kiherrystä, sermin tällä puolen spottivalot kuumottavat naamaa ja käsi hikoaa nuken sisällä. Alkamassa on nukketeatterinäytelmä Aurinkotyttö, sermin takana nuket käsissä Nukketeatteri Tädit ja sermin toisella puolella 60 vuotuisille pakkaspäiville osallistuvaa pirpanaa. “Lauriii, Laurii! Herreehän jo!” aloittaa Paulan esittämä Anssi-setä ja allekirjoittaneen esittämän Lauri-pojan on aika astua lavalle.
Kun hain nykyiseen työhöni kysyttiin minulta työhaastattelussa, että onko minulla kokemusta nukketeatterityöstä. Vastasin rehellisesti, siis kieltävästi. Työpaikan saanti ei onneksi kaatunut kyseisen kokemuksen puutteeseen, mutta kun viime lokakuussa aloimme osastollamme suunnitella tämän vuoden Pakkaspäivillä esitettävää nukketeatterinäytelmää, ja lupasin osallistua siihen näyttelijänä, meinasi pupu livahtaa syvälle pöksyyn.
Aurinkotyttö-näytelmän valmisteleminen oli siinä mielessä helppoa, että näytelmää on esitetty kirjastolla jo kerran aiemmin, vuoden 2000 Pakkaspäivillä. Nuket ja lavasteet olivat siis valmiina. Näytelmään kanssani osallistuneet Paula ja Pia olivat kaiken lisäksi olleet mukana näytelmässä sen ensimmäisellä esityskerralla. Heille teksti oli tuttu ja hahmojen repliikit kumpusivat selkärangasta kahdentoista vuoden takaa.
Ensikertalaisena en toden totta osannut aavistaa kuinka paljon työtä nukketeatteriesityksen valmisteleminen vaatii. Heti ensimmäisissä harjoituksissa huomasin, miten vaikeaa on kannatella kättä näyttämönä toimivan, omaa päätä korkeammalle kohoavan sermin päällä. Vaikka käsi väsyisi, pitää muistaa säilyttää nuken oikea asento. Nukke ei saa heijata ylös alas eikä retkua minne sattuu ja lisäksi sitä pitäisi osata liikutella elävästi muut näytelmän hahmot huomioiden. Voin tunnustaa, että innokas nukketeatterinoviisi meinasi jo lannistua! Viimeiset viikot ennen näytelmän ensi-iltaa menivät monta kertaa päivässä harjoitellen. Sain puhallettua Lauri-poikaan eloa, muistin pyörittää osalleni uskottua pahaäänistä räikkää aina kun näytelmän pahis, Reetta Revontulienrakastaja, ilmestyi näyttämölle, ja aloin jopa oppia vuorosanojani ulkoa, mihin en uskonut kovin helposti pystyväni.
Näytelmän kenraaliharjoitus vedettiin työkavereiden edessä. Nukketeatteriryhmässä jo vuosia mukana olleet Paula ja Pia rohkaisivat sanomalla, että kunhan tämä tulikoe aikuisten edessä on suoritettu, ei varsinainen esiintymisviikko jännitä enää yhtään. Ja voe tokkiinsa, niinhän siinä kävikin! Kun seuraavana maanantaina klo 9 esiintymispaikkana toimiva pääkirjaston satuhuone alkoi täyttyä toppahousujen kahinasta, punaisista poskista ja kypärämyssyn alla lyttyyn painuneista hiuksista, olivat päällimmäisinä tunteina innostus ja odotus - mitenkähän lapset ottaisivat näytelmämme vastaan!
Kun hain nykyiseen työhöni kysyttiin minulta työhaastattelussa, että onko minulla kokemusta nukketeatterityöstä. Vastasin rehellisesti, siis kieltävästi. Työpaikan saanti ei onneksi kaatunut kyseisen kokemuksen puutteeseen, mutta kun viime lokakuussa aloimme osastollamme suunnitella tämän vuoden Pakkaspäivillä esitettävää nukketeatterinäytelmää, ja lupasin osallistua siihen näyttelijänä, meinasi pupu livahtaa syvälle pöksyyn.
Aurinkotyttö-näytelmän valmisteleminen oli siinä mielessä helppoa, että näytelmää on esitetty kirjastolla jo kerran aiemmin, vuoden 2000 Pakkaspäivillä. Nuket ja lavasteet olivat siis valmiina. Näytelmään kanssani osallistuneet Paula ja Pia olivat kaiken lisäksi olleet mukana näytelmässä sen ensimmäisellä esityskerralla. Heille teksti oli tuttu ja hahmojen repliikit kumpusivat selkärangasta kahdentoista vuoden takaa.
Ensikertalaisena en toden totta osannut aavistaa kuinka paljon työtä nukketeatteriesityksen valmisteleminen vaatii. Heti ensimmäisissä harjoituksissa huomasin, miten vaikeaa on kannatella kättä näyttämönä toimivan, omaa päätä korkeammalle kohoavan sermin päällä. Vaikka käsi väsyisi, pitää muistaa säilyttää nuken oikea asento. Nukke ei saa heijata ylös alas eikä retkua minne sattuu ja lisäksi sitä pitäisi osata liikutella elävästi muut näytelmän hahmot huomioiden. Voin tunnustaa, että innokas nukketeatterinoviisi meinasi jo lannistua! Viimeiset viikot ennen näytelmän ensi-iltaa menivät monta kertaa päivässä harjoitellen. Sain puhallettua Lauri-poikaan eloa, muistin pyörittää osalleni uskottua pahaäänistä räikkää aina kun näytelmän pahis, Reetta Revontulienrakastaja, ilmestyi näyttämölle, ja aloin jopa oppia vuorosanojani ulkoa, mihin en uskonut kovin helposti pystyväni.
Näytelmän kenraaliharjoitus vedettiin työkavereiden edessä. Nukketeatteriryhmässä jo vuosia mukana olleet Paula ja Pia rohkaisivat sanomalla, että kunhan tämä tulikoe aikuisten edessä on suoritettu, ei varsinainen esiintymisviikko jännitä enää yhtään. Ja voe tokkiinsa, niinhän siinä kävikin! Kun seuraavana maanantaina klo 9 esiintymispaikkana toimiva pääkirjaston satuhuone alkoi täyttyä toppahousujen kahinasta, punaisista poskista ja kypärämyssyn alla lyttyyn painuneista hiuksista, olivat päällimmäisinä tunteina innostus ja odotus - mitenkähän lapset ottaisivat näytelmämme vastaan!
Perjantaina viimeisen esityksen jälkeen olo oli tyhjä. Viikon aikana Lauri, Anssi ja Aurinkotyttö seikkailivat 15 kertaa, yhteensä 951 katsojalle. Kommelluksitta ei näytösrupeamasta tietenkään selvitty. Näytelmän alussa on kohtaus, jossa taivaalla lipuva aurinko törmää Puijon torniin ja putoaa. Erään näytöksen alussa törmäys oli niin raju, että kattoon kiinnitetty Puijon torni irtosi kiinnikkeistään. Minä ja Pia meinasimme saada täyden hepulikohtauksen, kun taas Paula ei koko asiaa huomannut ja ihmetteli varmaan mitä ihmettä kollegat vieressä ähisevät ja puhisevat. Yleisöön tämä dramaattinen käänne meni aivan täydestä.
Nyt on aika huoahtaa, laittaa nuket talteen ja antaa niidenkin levätä raskaan urakan jälkeen. Ennen kuin huomaammekaan, on taas syksy ja Tätien on aika ruveta miettimään mitä tarjoamme innokkaalle yleisöllemme Pakkaspäivillä vuonna 2013.
Anu
