perjantai 13. tammikuuta 2012

"Onko kirjastotäti elävä?"



Ensimmäinen kosketukseni kirjastotyöhön oli ehkä vähän outo. 
Pääsin kirjastoon kesätöihin 1976 ja työskentelin sen kesän laitoskirjastoissa eli Julkulan b-mielisairaalassa, Harjulan vanhainkodissa ja Valkeisen sairaalassa. Tuon kysymyksen ”onko kirjastotäti elävä” teki asiakas Julkulan sairaalan suljetulla osastolla, jonne olin juuri vienyt lainattavien kirjojen kärryn. Asiakas pani kätensä selkääni vasten ja kokeili olenko lämmin ja totesi sitten tyytyväisenä minun olevan lämmin ja elävä. Tuo tapaus on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.  Tuosta kesästä alkoi minun kirjastourani.

Kirjaston asiakkaana olin kyllä ollut jo pikkutytöstä lähtien, sillä lukeminen oli minun intohimoni. Minun lastenkirjastoni oli museossa pihan puolella oleva lastenosasto, jonka hyllyt kolusin tarkkaan. Luin niin paljon, että jossain vaiheessa isä antoi minulle porttikiellon kirjastoon, sillä läksyt tahtoivat jäädä lukematta. Saatoin istua läksyjen ääressä seikkailukirja läksykirjan alla, ja kun äidin ja isän silmä vältti, unohdin läksyt. Valitettavasti jäin kiinni ja siitä tuli porttikielto. Onneksi kieltoa ei kestänyt kauan, ja sain taas käydä lainaamassa.

Aikuisten kortin sai tuolloin 13-vuotiaana, ja odotin innolla sen saamista. Oli hienoa päästä lainaamaan aikuisten kirjoja ja varsinkin kirjoja oikeista seikkailuista eri maissa ja historiasta, jota jo tuohon aikaan ahmin. Kirjastossa saatoin viettää tuntikausia hyllyjä tutkien, ja kotiin lähti aina täysi kassillinen kirjoja. En tosin lainannut vain itselleni vaan myös äidille, joka luki paljon, mutta ei koskaan ennättänyt käydä itse kirjastossa. Sain kerran myös muistutuskirjeen palauttamattomasta kirjasta. Etsin kirjaa kissojen koirien kanssa, mutta en löytänyt sitä mistään. Menin sydän pamppaillen ja nolona tunnustamaan hukanneeni kirjan, ja voi mikä riemu, kun ilmeni, että minä olinkin palauttanut sen.

Uusi kirjastotalo valmistui 1968, ja sain siitä heti ystävän. Vaeltelin kirjastossa edelleen tuntitolkulla vähintään kerran viikossa, ja nyt oli tilaa missä vaeltaa, ja tutkin joka kerran niin lastenpuolen kuin aikuistenpuolenkin hyllyt. Lähdin opiskelemaan Jyväskylään 1970, niin että ystävyys jäi sillä kertaa lyhytaikaiseksi. Palasin Kuopioon takaisin 1975 ja löysin heti tieni takaisin kirjastoon ja solmin ystävyyssuhteen uudelleen. Töihin kirjastoon pääsin sitten seuraavana kesänä. Se ikävä puoli kirjastoon töihin tulemisella oli, että kirjastossa käymisen nautinto katosi; kuka tänne nyt vapaa-ajalla olisi viitsinyt tulla hyllyjä tutkimaan, kun sitä sai tehdä työkseen. Vaikka kirjastossa vaeltelu asiakkaana jäikin, työ oli kuitenkin niin mielenkiintoista, ettei se kamalasti haitannut, vaan kirjastosta tuli minulle ystävän lisäksi työtoveri, ja se työtoveruus on kantanut tänne asti.


Marja T-S

4 kommenttia:

  1. Itselleni kävi niin, että ala-asteella tykkäsin lukea paljon, mutta yläasteelle siirryttäessä se jäi, varmaankin syystä ettei kirjasto sijainnutkaan enää koulun vieressä.

    Yllättäen päädyin harjoittelijaksi Mikkelin pääkirjastolle. Pidin sitä ironisena paikkana, koska en lukenut ollenkaan. Sieltä matka jatkui kuitenkin Kuopion pääkirjaston, lastenosaston, Jynkän- ja Puijonlaakson sivukirjastojen kautta myöhemmin Jyväskylän lastenosastolle.

    Minulle taas kävi niin päin, että jos en olisi ollut kirjastoissa töissä, olisi lukeminen varmaankin jäänyt hyvin minimiin. Töissä oppi tuntemaan kirjastoa aivan eri tavalla ja samalla tuli opetettua sen käyttämistä muillekin tuttaville. Kirjastoissa on niin paljon kaikkea ja kaikille ja se on hienoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjastoon töihin tuleminen ei lopettanut minun lukemisintoani, vaan oikeastaan tapahtui päinvastoin. Ainoastaan kirjastossa vaeltelu jäi pois; se vaihtui työksi.

      Poista
  2. Onkohan tuollaisia sairaalan kirjastoja enää? Kaikki varmaan ajettu alas ns. säästösyistä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sairaalankirjastoja on enää todellakin vain Niuvanniemen sairaalassa.

      Poista