Aurinkotyttö ja minä – ensikertalaisena nukketeatterissa

Jännitys nousee. Sermin toiselta puolelta kuuluu toppahousujen kahinaa ja pientä supatusta ja kiherrystä, sermin tällä puolen spottivalot kuumottavat naamaa ja käsi hikoaa nuken sisällä. Alkamassa on nukketeatterinäytelmä Aurinkotyttö, sermin takana nuket käsissä Nukketeatteri Tädit ja sermin toisella puolella 60 vuotuisille pakkaspäiville osallistuvaa pirpanaa. “Lauriii, Laurii! Herreehän jo!” aloittaa Paulan esittämä Anssi-setä ja allekirjoittaneen esittämän Lauri-pojan on aika astua lavalle.

Kun hain nykyiseen työhöni kysyttiin minulta työhaastattelussa, että onko minulla kokemusta nukketeatterityöstä. Vastasin rehellisesti, siis kieltävästi. Työpaikan saanti ei onneksi kaatunut kyseisen kokemuksen puutteeseen, mutta kun viime lokakuussa aloimme osastollamme suunnitella tämän vuoden Pakkaspäivillä esitettävää nukketeatterinäytelmää, ja lupasin osallistua siihen näyttelijänä, meinasi pupu livahtaa syvälle pöksyyn.

Aurinkotyttö-näytelmän valmisteleminen oli siinä mielessä helppoa, että näytelmää on esitetty kirjastolla jo kerran aiemmin, vuoden 2000 Pakkaspäivillä. Nuket ja lavasteet olivat siis valmiina. Näytelmään kanssani osallistuneet Paula ja Pia olivat kaiken lisäksi olleet mukana näytelmässä sen ensimmäisellä esityskerralla. Heille teksti oli tuttu ja hahmojen repliikit kumpusivat selkärangasta kahdentoista vuoden takaa.

Ensikertalaisena en toden totta osannut aavistaa kuinka paljon työtä nukketeatteriesityksen valmisteleminen vaatii. Heti ensimmäisissä harjoituksissa huomasin, miten vaikeaa on kannatella kättä näyttämönä toimivan, omaa päätä korkeammalle kohoavan sermin päällä. Vaikka käsi väsyisi, pitää muistaa säilyttää nuken oikea asento. Nukke ei saa heijata ylös alas eikä retkua minne sattuu ja lisäksi sitä pitäisi osata liikutella elävästi muut näytelmän hahmot huomioiden. Voin tunnustaa, että innokas nukketeatterinoviisi meinasi jo lannistua! Viimeiset viikot ennen näytelmän ensi-iltaa menivät monta kertaa päivässä harjoitellen. Sain puhallettua Lauri-poikaan eloa, muistin pyörittää osalleni uskottua pahaäänistä räikkää aina kun näytelmän pahis, Reetta Revontulienrakastaja, ilmestyi näyttämölle, ja aloin jopa oppia vuorosanojani ulkoa, mihin en uskonut kovin helposti pystyväni.

Näytelmän kenraaliharjoitus vedettiin työkavereiden edessä. Nukketeatteriryhmässä jo vuosia mukana olleet Paula ja Pia rohkaisivat sanomalla, että kunhan tämä tulikoe aikuisten edessä on suoritettu, ei varsinainen esiintymisviikko jännitä enää yhtään. Ja voe tokkiinsa, niinhän siinä kävikin! Kun seuraavana maanantaina klo 9 esiintymispaikkana toimiva pääkirjaston satuhuone alkoi täyttyä toppahousujen kahinasta, punaisista poskista ja kypärämyssyn alla lyttyyn painuneista hiuksista, olivat päällimmäisinä tunteina innostus ja odotus - mitenkähän lapset ottaisivat näytelmämme vastaan!

Perjantaina viimeisen esityksen jälkeen olo oli tyhjä. Viikon aikana Lauri, Anssi ja Aurinkotyttö seikkailivat 15 kertaa, yhteensä 951 katsojalle. Kommelluksitta ei näytösrupeamasta tietenkään selvitty. Näytelmän alussa on kohtaus, jossa taivaalla lipuva aurinko törmää Puijon torniin ja putoaa. Erään näytöksen alussa törmäys oli niin raju, että kattoon kiinnitetty Puijon torni irtosi kiinnikkeistään. Minä ja Pia meinasimme saada täyden hepulikohtauksen, kun taas Paula ei koko asiaa huomannut ja ihmetteli varmaan mitä ihmettä kollegat vieressä ähisevät ja puhisevat. Yleisöön tämä dramaattinen käänne meni aivan täydestä.

Nyt on aika huoahtaa, laittaa nuket talteen ja antaa niidenkin levätä raskaan urakan jälkeen. Ennen kuin huomaammekaan, on taas syksy ja Tätien on aika ruveta miettimään mitä tarjoamme innokkaalle yleisöllemme Pakkaspäivillä vuonna 2013.
 
Anu

Ilouutinen, pääsiäispaniikki ja hillitöntä pakkaamista - Kettulan kirjasto remontoitiin

Ilouutinen tammikuussa

”Kettulan kirjasto remontoidaan kesällä”, kertoi kaupungin rakennusmestari tammikuussa 2010. Tilakeskus halusi uusia kirjaston lattian, sillä se oli rakentamisvuonna 1967 kiinnitetty asbestinsekaisella liimalla. Samalla remontoitaisiin pikkuruinen keittiö ja kirjasto ostaisi uusia kalusteita. Niistä puolet oli kuluneita alkuperäisiä, puolet sekalaisia käytettyjä muista kirjastoista.

Tämä oli ensimmäinen remontti Kettulan kirjastossa. Se toimii Kettulan koulun ja neuvolan kyljessä pohjoisen Kuopion ainoana kirjastona.

Pääkirjastolaiset tekivät suunnitelman ajanmukaisesta kalustuksesta. Lasten- ja nuortenosasto siirtyi perimmäiseksi, lehtienlukupöytä muutti keskelle salia ja nettimikro vastapäätä lainaustiskiä. Mittailin hyllyjä työkavereideni harjoittelija Anne Mattilan ja kirjastovirkailija Kaarina Korhonen-Heiskasen kanssa. Anne harrastaa sisustamista, Kaarina vastaa Kurkimäen kirjastosta ja on kokenut sen remontin.

Rakennusmestari toi esitteet lattiasta, keittiön kaapeista ja kaakeleista. Valitsin Kaarinan ja Annen kanssa sinisen lattian kysyttyämme siivoojan sekä ISS:n ja kaupungin siivoustyönjohtajan mielipidettä. Se sopii sinisiin Artekin lastenpöytiin vuodelta 1967. Työkaverit antoivat minun valita keittiön kaakelit. Pidin oranssista, joka antaisi lämpöä ikkunattomaan keittiöön.

Kilpailutus ja pääsiäispaniikki

Hyllytarjous täytyi kilpailuttaa kansallisella tasolla. Odotimme viikkoja, koska IS-Hankinta Oy laittaa tarjouspyynnön nettiin. Jännitimme, miten aikataulun käy. Asbestiremontti piti toteuttaa heinäkuussa, jolloin koululaiset eivät parveilisi työmaalla.

Toukokuussa hyllyt tilattiin BTJ:ltä (Bibliotekstjänst eli kirjastopalvelu) tanskalaiselta tehtaalta. Ehtivätkö tanskalaiset valmistaa kirjahyllyt ennen kesälomaansa? Juuttuvatko hyllyt satamaan kuten tositarinassa? Jos hyllyt viivästyvät, mihin tavarat siirretään ennen koulun alkua? Rehtori oli höylisti luvannut, että irtaimiston saa siirtää koululle sen loman ajaksi. Etukäteenhän ei kannata huolehtia…

Poistimme kirjoja, sillä hyllyjä oli tulossa vähemmän kuin aiemmin. Työasioita ei pitäisi ajatella vapaa-ajalla, mutta pääsiäisenä mieleeni iski paniikki. Emme ehdi poistaa tarpeeksi! Paniikki liukeni, kun Kettulaan saatiin apua. Sirkka Juvonen Puijonlaakson kirjastosta poisti aineistoa melkein koko toukokuun. Myös Sinikka Happonen ja Maarit Tiilikainen pääkirjastosta osallistuivat karsimiseen.

Aiemmin Kettulasta oli poistettu tuoreen aineiston tieltä tiedoiltaan vanhentuneita, käytössä kulahtaneita ja kolmeen vuoteen lainaamattomia niteitä. Nyt seula tihennettiin kahteen vuoteen. Lisäksi Sirkka selasi sankarillisesti koko aineiston tarkistaen sen kunnon ja siisteyden. Pääkirjaston vahtimestarit kuljettivat poistetut kirjat pääkirjastoon odottamaan vuotuista syysmyyntiä.

Hillitöntä pakkaamista

Anne Mattilan harjoittelu päättyi keväällä. Työvoima- ja elinkeinotoimisto ehdotti Kettulan kirjastoon harjoittelijaksi Lasse Hartikaista. Arvelin Kaarinan kanssa, että hän pärjäisi remontin pyörteissä, ja Lasse oli samaa mieltä. Kettulassa pitää hallita aakkoset ja kirjaston luokitus sekä atk:ta ja mielellään harrastaa lukemista vapaa-ajalla.

Iloitsin remontista, mutta sen suunnittelu asiakaspalvelun, aineistonvalinnan, kaupunginkirjaston uusien nettisivujen neuvonnan ja muun työn ohella oli raskasta. Pahimmalta tuntui purkaa palvelut. Asiakkaat riemastuivat remontista, joskin surivat, etteivät pääse lähikirjastoon kesällä.

Kirjasto oli suljettuna 13.6. – 14.8. Aineistoa sai palauttaa kaupunginkirjaston muihin toimipisteisiin kuten tavallisesti. Viikon pikalainat lainattiin Puijonlaaksosta ja uutuudet pääkirjastosta sekä Särkiniemestä. Lasten kiertävä DVD-kokoelma lähti etuajassa Kurkimäkeen, sanomalehtien tulo keskeytettiin.

Kun Kettulan kirjasto suljettiin, alkoi hillitön pakkaaminen. Siihen saatiin taas apua, mm. Jouni Nykänen autokirjastosta ja työelämään kuntoutuja. Pääkirjaston vahtimestarit toivat pahvilaatikoita, joihin noin 11 000 kirjaa, äänikirjaa, cd-levyä ja lehteä pakattiin tietyssä järjestyksessä. Laatikoihin kirjoitettiin aineistolaji, kirjaluokka ja aakkosten väli. Suurimpien kirjaluokkien laatikot numeroitiin. Kahdessa ja puolessa päivässä aineisto pakattiin ja siirrettiin koululle! Kantavana voimana toimi Lasse Hartikainen, joka nokkakärryillä roudasi painavia laatikoita.

Sitten siirrettiin huonekalut ja toimistotarvikkeet sekä neuvoteltiin vielä kerran rakennusmestarin ja urakoitsijan työnjohtajan kanssa. Kun olin viimeisenä poistumassa tyhjyyttä kaikuvasta kirjastosta, muistin, että siivouskomerossa oli tavaraa. Minuuttia ennen kesäloman alkua kannoin koululle imurin.

Vessanpytyt puuttuvat, keittiöstä jäljellä seinät

Lomalla laiskottelin, joskin sitä vähän häiritsi kattoremontti…  Kesäloman viimeisenä päivänä kävin kirjastossa kurkistamassa, onko remontti niin pitkällä, että hyllyjen asentaja voi seuraavana aamuna ajaa Kuopioon. Oli!!! Lattia oli kiinnitetty ja seinät maalattu. Kirjasto näytti valtavalta sinivalkealta Suomen lipulta. Muu olikin vähemmän valmista. Mm. vessanpytyt puuttuivat ja keittiöstä oli jäljellä seinät. Onneksi saimme käyttää rakennuksen muita vessoja ja keittiötä.

Hyllyjen asentaja tuli etuajassa ja hyllypaketit odottivat avaamista sovittuna hetkenä. Asentaja pystytti kirjahyllyt rivakasti urakalla kirjastolaisten avustamana kolmessa päivässä. Sitten hyllyjä täyttämään! Saimme taas mukaan mm. Jouni Nykäsen. Aineisto ladottiin paikoilleen piirtämäni ja työkavereiden hyväksymän kartan mukaan.

Kaiken keskellä remontti jatkui. Kaupungin rakennusmestari kävi kiivaimmassa vaiheessa elokuussa kirjastossa lähes päivittäin. Hän antoi minulle valtuudet työnjohtoon: ”Saat sanoa, mitä tehdään.” Niinpä soitin paikalle ammattilaisia sitä mukaa kun kunkin osuus eteni ja suunnittelin yksityiskohtia heidän ja työkavereiden kanssa. Se oli hauskaa.

Ihana lattia, avaraa, siistiä!

Maanantaina 15.8. klo 13 Kettulan kirjaston ulko-oven luona odotti kolme ihmistä.

”Ihana lattia! Täällä on valoisaa ja selkeää! Olette saaneet lisää tilaa”, huudahtelivat asiakkaat. ”Siistiä!” kiittelivät koululaiset tullessaan kirjastoon pitkin viikkoa luokittain. ”Mä luulin, että mä olin tullut linnaan, kun täällä oli niin hienoa”, kertoi pikkutyttö. Erään aikuisen mielestä kirjasto oli ennen kodikkaampi. Muutama ihminen valitti, että aineisto on vaihtanut paikkaa, mutta henkilökunta pyrkii esittelemään kirjastoa.

Todellisuudessa tilaa ei ole tullut lisää, vaan hyllyjä on vähennetty ja madallettu ja käytäviä levennetty. Avaruutta tuovat myös vaaleat kirjahyllyt ja puhtaan valkeat seinät sekä katto. Remontin viimeistely jatkui talvella, ja joulun alla saapuivat lukemaan kutsuvat punaiset nojatuolit.

Täällä käydään etenkin Kettulasta, Inkilänmäeltä, Rahusenkankaalta ja Päivärannasta mutta myös Kelloniemestä ja Männistöstä. Satunnaiset kävijät paikallistavat Kettulan kirjaston aineiston netistä. Toivottavasti tulevat Pihlajalaaksonkin asukkaat viihtyvät lähikirjastossaan.

Tervetuloa uusittuun kirjastoon!                                         

Terhi Anttila

Kettulan kirjaston johtaja

"Onko kirjastotäti elävä?"

Ensimmäinen kosketukseni kirjastotyöhön oli ehkä vähän outo. 
Pääsin kirjastoon kesätöihin 1976 ja työskentelin sen kesän laitoskirjastoissa eli Julkulan b-mielisairaalassa, Harjulan vanhainkodissa ja Valkeisen sairaalassa. Tuon kysymyksen ”onko kirjastotäti elävä” teki asiakas Julkulan sairaalan suljetulla osastolla, jonne olin juuri vienyt lainattavien kirjojen kärryn. Asiakas pani kätensä selkääni vasten ja kokeili olenko lämmin ja totesi sitten tyytyväisenä minun olevan lämmin ja elävä. Tuo tapaus on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.  Tuosta kesästä alkoi minun kirjastourani.

Kirjaston asiakkaana olin kyllä ollut jo pikkutytöstä lähtien, sillä lukeminen oli minun intohimoni. Minun lastenkirjastoni oli museossa pihan puolella oleva lastenosasto, jonka hyllyt kolusin tarkkaan. Luin niin paljon, että jossain vaiheessa isä antoi minulle porttikiellon kirjastoon, sillä läksyt tahtoivat jäädä lukematta. Saatoin istua läksyjen ääressä seikkailukirja läksykirjan alla, ja kun äidin ja isän silmä vältti, unohdin läksyt. Valitettavasti jäin kiinni ja siitä tuli porttikielto. Onneksi kieltoa ei kestänyt kauan, ja sain taas käydä lainaamassa.

Aikuisten kortin sai tuolloin 13-vuotiaana, ja odotin innolla sen saamista. Oli hienoa päästä lainaamaan aikuisten kirjoja ja varsinkin kirjoja oikeista seikkailuista eri maissa ja historiasta, jota jo tuohon aikaan ahmin. Kirjastossa saatoin viettää tuntikausia hyllyjä tutkien, ja kotiin lähti aina täysi kassillinen kirjoja. En tosin lainannut vain itselleni vaan myös äidille, joka luki paljon, mutta ei koskaan ennättänyt käydä itse kirjastossa. Sain kerran myös muistutuskirjeen palauttamattomasta kirjasta. Etsin kirjaa kissojen koirien kanssa, mutta en löytänyt sitä mistään. Menin sydän pamppaillen ja nolona tunnustamaan hukanneeni kirjan, ja voi mikä riemu, kun ilmeni, että minä olinkin palauttanut sen.

Uusi kirjastotalo valmistui 1968, ja sain siitä heti ystävän. Vaeltelin kirjastossa edelleen tuntitolkulla vähintään kerran viikossa, ja nyt oli tilaa missä vaeltaa, ja tutkin joka kerran niin lastenpuolen kuin aikuistenpuolenkin hyllyt. Lähdin opiskelemaan Jyväskylään 1970, niin että ystävyys jäi sillä kertaa lyhytaikaiseksi. Palasin Kuopioon takaisin 1975 ja löysin heti tieni takaisin kirjastoon ja solmin ystävyyssuhteen uudelleen. Töihin kirjastoon pääsin sitten seuraavana kesänä. Se ikävä puoli kirjastoon töihin tulemisella oli, että kirjastossa käymisen nautinto katosi; kuka tänne nyt vapaa-ajalla olisi viitsinyt tulla hyllyjä tutkimaan, kun sitä sai tehdä työkseen. Vaikka kirjastossa vaeltelu asiakkaana jäikin, työ oli kuitenkin niin mielenkiintoista, ettei se kamalasti haitannut, vaan kirjastosta tuli minulle ystävän lisäksi työtoveri, ja se työtoveruus on kantanut tänne asti.

Marja T-S

Kirjastokäärmeeksi ei ajauduta : Lillin elämä

Olen Lilli Luikero, keskikokoinen kirjastokäärme, väritys tietenkin kirjava, raidallinen, pituus noin 28 esikoululaista.  Olen ollut töissä lastenosastolla ikuisuuden, siltä tuntuu, vaikka vuosia ei kai kerry kuin kuusi tai seitsemän.

Oikeastaan olen hurja kuristajakäärme, ja vietin aikoinaan pidäkkeetöntä pedon elämää viidakon uumenissa.  Kaikenlaista kiemuraa tuli tehtyä, kaikkea en enää kovin tarkkaan viitsi muistellakaan, mutta kukapa nyt ei nuoruudessaan hairahtuisi kohtuuttomuuteen.

Lapsuudestani en muista paljonkaan.  Elin rauhallista elämää pienessä itäsuomalaisessa kaupungissa järven rannalla.  Kasvatusisäni oli lempeä mies, jolla oli suuri karvahattu ja lemmikkinä fretti.  Hän vietti ajoittain pitkiäkin aikoja sairaaloissa, joilla oli sellaisia kauniita nimiä kuin Moisio ja Rauha, ja tarina kertoo, että jossakin niistä olisin minäkin syntynyt ja sieltä päätynyt ottoisäni matkaan.  Tiedä sitten, paljonko tällaisiin huhupuheisiin on luottamista.

Ottoisääni muistan kaivaten.  Hänen poismenonsa jälkeen jouduin meluisaan perheeseen, josta sitten häivyin omille teilleni viidakkoon tunnetuin seurauksin.

Viidakkoelämä alkoi jossakin vaiheessa tuntua turhan vauhdikkaalta.  Aloin miettiä elämän tarkoitusta ja sen sellaisia isoja kysymyksiä.  Tietysti myös iän karttuminen ja ajoittainen jäykkyys, kolotus ja väsymys vaikuttivat siihen, ettei entinen arki eikä varsinkaan juhla enää oikein sujunut.  Päätin lähteä muihin hommiin.

Kirjasto tuntui ehdottomasti parhaalta vaihtoehdolta: komeat pytingit, ei taustamusiikkia, sivistynyttä seuraa ja kohtuulliset työehdot.  Lastenosastolla on lisäksi tarjolla joskus sentään vähän vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin.  Kokemukseni meluisasta perheestä viittasivat siihen suuntaan.

Toimin lastenosastolla oppaana alle kouluikäisten ryhmille, ja minulta ei muuten lähde karkuun kovanaamaisinkaan kuusivuotias!  Ryhmiä käy sen verran harvakseltaan, että palautumisaikaa jää hyvin – sekä minulle että niille.

Minulla on nykyisin myös oma kysymys- ja vastauspalsta kirjaston verkkosivuilla. Täytyy sanoa, että tietojani, kokemuksiani ja mielipiteitäni arvostetaan.  Kysymyksiä satelee tasaiseen tahtiin.  

Valintani oli täysosuma.  Kirjasto on nasta mesta vanhenevalle matelijalle.  

Lilli Luikero

Juhani Ahon kanssa Ystävän tuvalla

Lokakuun ensimmäisellä viikolla vietettiin valtakunnallista Vanhustenviikkoa.
Osa kirjaston henkilökunnasta jalkautui tuolloin kaupungin palvelutaloihin
pitämään lukutuokioita talojen asukkaille.

Neulamäessä ei ole palvelutaloa, siispä kysäisin seurakunnan diakoniatyöntekijältä Ullalta, josko voisin vierailla Ystävän tuvalla. Olin liikkeellä kysymyksineni hieman myöhään, sillä ryhmä oli jo ehtinyt sopia Vanhustenviikolle muuta ohjelmaa.
Entäpä seuraava viikko, sopisi se? Tokihan se passasi – kukapa meitä estäisi viettämästä vanhuksille omistettua viikkoa useammankin kerran! Minulta kysyttiin, voisinko kertoa vierailullani hieman Juhani Ahosta. Ryhmäläiset olivat menossa seuraavalla viikolla tutustumiskäynnille Lapinlahdelle Väärnin pappilaan. Sen pihapiirissähän Aho syntyi ja vietti osan lapsuuttaan.

Siispä tuumasta toimeen. Olin kuuden vuoden ajan pitänyt tiiviisti yhteyttä Ystävän tupaan ainakin Vanhustenviikolla, joskus muulloinkin. Olin käynyt aiemmin heidän luonaan kertoilemassa Aleksis Kivestä, Minna Canthista ja J. V. Snellmanista.
Lisäksi tupalaiset olivat vierailleet pariin otteeseen kirjastolla kuuntelemassa neulamäkeläisiä kirjoittajia, jotka olivat kertoneet omista kirjoistaan. Porukka olisi siis pääosin tuttu.

Aiheena Juhani Aho on ajankohtainen. Juhani Ahon syntymästä tuli syyskuussa kuluneeksi 150 vuotta, ja kirjailijaa juhlitaan vuoden aikana monin eri tavoin. Ahoa käsitteleviä uusia kirjoja on ilmestynyt useita, ja vanhojakin löytyy sekä hyllystä että kirjaston varastosta. Esitystä kootessani pääsivät hyötykäyttöön myös vanhat, kirjallisuuden opintoihin aikoinaan liittyneet luentomuistiinpanot. Aineistosta ei siis ollut puutetta kun aloin suunnitella vierailuani.

Tapaaminen aloitettiin pullakahveilla. Kun olin kirjoittanut vieraskirjaan Ahon ajatelmalla höystetyn tervehdyksen, päästiin itse asiaan. Kertoilin Ahon lapsuudesta Lapinlahdella ja Vieremällä, samoin koulunkäynnistä Kuopiossa ja opiskelusta Helsingissä. Kertoilin Ahon monipuolisesta persoonasta – olihan hän kunnostautunut paitsi kirjailijana, myös kääntäjänä, toimittajana, yhteiskunnallisena vaikuttajana sekä intohimoisena kalamiehenä. Sitten käsiteltiin Ahon kirjallista tuotantoa. Parhaiten kuulijat muistivat romaanit Juha ja Rautatie. Varsinkin jälkimmäisestä tehdyn televisioelokuvan olivat kaikki nähneet. Näyttelijät Leo Jokela Mattina ja Anja Pohjola Liisana olivat tehneet katsojiin vaikutuksen.

Minulla oli mukanani Santeri Rissasen kirjoittama 77-sivuinen, vuonna 1922 julkaistu pieni kirja Juhani Ahonsynnyinsijoilta kotipoluilta ja lepomajoilta : kuvia ja kuvauksia. Se osoittautui onnistuneeksi valinnaksi. Juhanin isä toimi pappina eri puolilla Savoa, ja nämä pappilat kirjassa esitellään. Väärnin pappila Lapinlahdella, Mansikkaniemen pappila Iisalmessa, pappila Vieremällä sekä Iisalmen kirkkoherranpappila saavat kirjassa oman lukunsa. Näistä heräsikin vilkas keskustelu. Joku tiesi, että Mansikkaniemen pappila on nykyisin Juhani Ahon museona ja että Iisalmen kirkkoherranpappilan rakennus löytyy Helsingin Seurasaaresta, jonne se siirrettiin 1960-luvulla.

Rissanen kuvaili kirjassaan yksityiskohtaisesti myös kirjailija-Ahon hautajaisia. Kun luin otteita kirjan tästä osasta, tunsin, kuinka Rissasen välittämä harras tunnelma siirtyi kuulijakuntaan – niin elävästi teksti oli kirjoitettu ja niin eläytyen tupalaiset tekstiä kuuntelivat. Juhani Ahon viimeisestä leposijasta oli kirjassa myös oma lukunsa. Kuulijat tiesivät, että hauta sijaitsi Iisalmen hautausmaalla, mutta tarkempaa paikkaa ei ollut tiedossa. Kirjaa tutkittuamme hautapaikan tarkka sijainti selvisi.

Runsaiden kiitosten kera päätin reilun tunnin pituisen vierailuni tupalaisten luona. ”Tällaista me vanhat kaipaamme, valmista ja mielenkiintoista esitystä. Tulisitko useammin, jos keräisimme kolehdin?”, kysyttiin. ”Tottahan tulen kun työtilanne sallii. Eikä siihen kolehtia tarvita”, vastasin. ”Vastaanottavainen yleisö ja kiitos riittävät.” Niistä molemmista sain nauttia tälläkin kerralla.

Aira 

Uutta oppimassa yhdessä eskarilaisten kanssa

Kuten monesti, jos tuntee jonkin ammatin tai alan vain pintapuolisesti, saattaa mielikuva työstä olla yksipuolinen. Itsekin olen alan valinnastani kuullut tutuilta ja tuntemattomilta niitä meille kirjastolaisille tuttuja kysymyksiä ja toisinaan masentavia kommentteja: ”Miksi kirjastotyötä varten pitää opiskella oikein yliopistossa?” tai ”Sinä oot sitten tänne kirjastoon nyt jämähtänyt”.

Palvelutiskien takana tehtävä työ ei siis välttämättä näy asiakkaalle. Mutta mitäs kirjastossa sitten tapahtuukaan aamulla, ennen kuin ovet aukaistaan? No esimerkiksi erilaisten ryhmien kirjastoon tutustuminen järjestetään useimmiten ennen kirjaston avaamista, jotta voidaan rauhassa keskittyä olennaiseen.

Aloitin työskentelyn Neulamäen lähikirjastossa syyskuun alussa ja sain heti uusia mielenkiintoisia työtehtäviä, nimittäin eskarilaisten tutustumiskäyntien järjestämisen. Sain vierailujen suunnittelun pohjaksi vilkuilla aiemmin eskarivierailuja vetäneiden työkavereiden muistiinpanoja. Lisäksi olin nähnyt erään kollegan mainioita opastustuokioita pääkirjastolla, joten suunnittelu oli melko helppoa.

Ensimmäinen ryhmäni saapui sateisena torstaiaamuna: innokkaita kuravaatteisiin ja kumisaappaisiin sonnustautuneita pikku eskarilaisia kahden aikuisen johdolla. Aloitimme tutustumiskäynnin lehtisalista: minä juttelin, lapset kuuntelivat ja esittivät kysymyksiään. Moni oli käynyt lähikirjastossaan aiemmin, ja osa lapsista tiesi myös missä se hirmuisen iso pääkirjasto on: ”No se on siinä museon vieressä”, ja oli sinne asti kuulemma pyöräiltykin.

Kerroin lapsille millainen paikka kirjasto on: avoin ja yhteinen paikka lapsille, vanhuksille ja kaikille siltä väliltä. Kirjastossa käyttäytymisestä lapset olivat hyvin perillä: siellä ei ole hyvä syödä karkkia tai huutaa kovaan ääneen, sillä joku ehkä haluaa lukea rauhassa. Kerroin, että ensimmäisen kirjastokortin saa 6-vuotiaana, ja osalla lapsista olikin jo oma kortti. Lisäksi esittelin lapsille kirjastosta löytyviä kirjoja ja muita materiaaleja: kuvakirjoja, satukirjoja, helppolukuisia, elokuvia, musiikkia, äänikirjoja ja lehtiä – meiltähän löytyy vaikka mitä!

Lastenosastolle siirryttyämme oli ilo katsella lapsia, jotka kaikki löysivät mielenkiintoista selailtavaa ja tutkivat kirjaston tarjontaa innolla. Loppuun luin vielä pienenä muistutuksena runon, jossa kerrottiin miten kirjoja kohdellaan.

Tämä opastuskerta oli kirjastourani ensimmäinen, mutta ei varmasti viimeinen. Yksi kirjastoalan parhaista puolista on, että kirjastotyö on niin monipuolista: aina löytyy uutta opittavaa ja uudenlaisia kokemuksia itselle niin työntekijänä kuin ihmisenä.

Laura

Minna ja miehet nuoret. Osa 4: Juhani Aho, Kanttilan soffa ja koiran elämäkerta

Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistossa on 9.9.1891 päivätty kirje, jossa on sievä pieni piirros sohvasta. Kirje on osin Venny Soldanin, osin Juhani Ahon kirjoittama kutsu heidän häihinsä 21.9.1891. Kirje alkaa:

"Rakas rouwa Canth!

Me emme anna sen tuoksun jäädä tuntumatta emmekä sen hilpeyden hukkaan haihtua. Kewään kewät kestää 21 p:ään t.k. [= tätä kuuta], jolloin meidät wihitään – meidät nimittäin wihitäänkin. Ja jos Te silloin tahtoisitte meitä läsnäolollanne kunnioittaa, niin kiittäisimme Teitä!"

Kirjeessä on sohvapiiroksen vieressä ruotsiksi kysymys: "Tunnetteko tämän sohvan?" Sohva on mitä ilmeisemmin Kanttilan salongin sohva, joka oli ostettu jo Jyväskylän aikoina ja joka koristaa nykyisin Kuopion korttelimuseon Minna Canth 

-huonetta (sohvasta on kuva museon kotisivuilla). Kesällä 1891 – Kuopion laulujuhlien kesänä – Minna Canth oli viettänyt paljon aikaa Juhani Ahon ja Venny Soldanin kanssa ja sai, kuten tapana oli, ilmeisesti paidan toimistaan pikaromanssin "puhemiehenä".

Kirjeen jälkiosassa kiitellään Minna Canthia: "Mistä kaikesta onkaan meidän kiittäminen Teitä! Kun me isosimme niin Te ruokitte meitä, kun me janosimme, niin Te juotitte meitä, kun me olimme murheel[l]iset, niin Te lohdutitte meitä, kun maailma meitä wainosi, niin suojelitte meitä [...]". Tämä jälkiosa, mutta vain jälkiosa on painettu Juhani Ahon kirjeitä -teokseen ja yhdistetty 25.1.1891 kirjoitetun kirjeen alkuosaan, ikään kuin kyseessä olisi vain yksi kirje (Niemi 1986, nro 136).

Molemmat kirjeet ovat Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistossa. Kerrataan vielä: toinen kirje on kirjoitettu Helsingissä 25.1.1891; se on Juhani Ahon ja Kasimir Leinon allekirjoittama: he ylistävät siinä Canthin Papin perhettä tultuaan juuri näytelmän ensi-illasta Suomalaisesta teatterista. Toinen on Juhani Ahon ja Venny Soldanin yhdessä kirjoittama, kutsu pariskunnan pienimuotoisiin häihin 21.9.1891. Riitta Konttisen teoksessa Venny Soldanin taiteilijantiestä (1996) ei mainita tätä kutsukirjettä eikä kutsua häihin, vaikka teoksessa kuvataankin varsin yksityiskohtaisesti Aho–Soldan -romanssin kehittymistä. Ilmeisesti kirjan tekijä ei tiennyt kirjeen olemassolosta, koska Juhani Ahon kirjeitä -teoksessa kaksi kirjettä oli yhdistynyt yhdeksi.

Rakkaustarina, joka alkoi Kuopion laulujuhlilla kesällä 1891 on luettavissa paitsi asianomaisten myös Minna Canthin kirjeistä (Kannila 1975). Venny Soldan oli tullut Kuopion laulujuhlille tarkoituksenaan maalata Canthista muotokuva, joka ei kuitenkaan onnistunut: "sanoo, että minua on kauhean vaikea maalata. Kolmasti olen jo istunut. Siihen sijaan hän maalasi Jussi Brofeldtin [= Ahon] ja se kuuluu olevan hyvä", kirjoittaa Minna Canth tyttärelleen Ellille (Kannila, kirje nro 342). Minna Canth tunsi jo ennestään Venny Soldanin tädin Edlan, joka oli ollut hänen opettajansa Jyväskylän seminaarissa 1860-luvulla ja jonka luona hän oli asunut. Juhani Ahoon Minna Canth oli tutustunut 1883. Venny Soldan ja Juhani Aho tutustuivat vasta laulujuhlilla, vaikka tunsivatkin etäisesti toisensa.

Juhani Aho (alkuaan Brofeldt) (1861–1921) syntyi Lapinlahdella ja kävi Kuopion lyseota 1872–1880. Leskeksi jäänyt Minna Canth palasi seitsemine lapsineen Kuopioon 1880, ts. samana vuonna kuin Aho pääsi ylioppilaaksi. Aho lähti kuitenkin opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Hän kirjoitteli Kuopion lehtiin ja kävi melko usein kotiseudullaan.

Juhani Ahon nuorempi veli Kaarlo (Kalle Brofeldt) antoi lyseolaisena Minna Canthin kahdelle vanhimmalle tyttärelle latinantunteja ja oli mukana Kanttilassa kokoontuvassa nuorten Oras-kerhossa. Minna Canth lähetti Kaarlolle kirjoittamassaan kirjeessä 19.6.1883 ensi kerran terveisiä myös Juhani-veljelle ja toivoi tältä avustuksia suunnitteilla olleeseen "Naisten Lehteen". Juhani Aho ja Arvid Järnefelt käväisivät Kanttilassa 1883 ja Canth kirjoitti sen johdosta kirjeessään Hilda Aspille lokakuussa 1883:

"[...] minua tuo Jussi Brofeldt miellyttää oikein paljon. Hän on kirjoittanut kaksi uutta novellia, jotka joulun jälkeen tulevat ulos painosta. Niin, hän on todella hauska nuorukainen." (Kannila nro 77).

Sanamuoto viittaa siihen, että tuttavuus on vasta alussa. Canth tarkoittaa novelleja Kievarin pihalla ja Muudan markkinamies, jotka ilmestyivät Werner Söderströmin kustantamana 1884. Juhani Aho lähetti puolestaan kirjeessään Kaarlo-veljelle maalis-huhtikuussa 1884 terveisiä "rouva Canthille".

Juhani Aho oli 21-vuotias tutustuessaan Kanttilan rouvaan, joka oli vuotta vaille neljänkymmenen. Minna Canth arvosti nuoren Ahon ensimmäisiä novelleja ja varsinkin romaania Rautatie, jota kehui kirjeissään, kuten elokuussa 1884 kirjeessä Kaarlo Brofeldtille: "Kerro hänelle kiitollisuuteni, kunnioitukseni, ihastukseni [...] eläköön Juhani Aho!" (Kannila nro 107 elokuu 1884).

Esikoisnovellia Kievarin pihalla Canth hiukan kritisoi, mutta kehuu nimenomaan Ahon kykyä kuvata eläimiä: "Mutta siat ja koira ja kärpäset ja hollimies ja isäntä – mainioita!" (Kannila nro 103). Kievarin pihalla -novellissa yhtenä kertojana on tosiaan koira nimeltä Vahti – ehkäpä ensimmäistä kertaa suomalaisessa kirjallisuudessa. Eläimen elämäkerran kirjoittaminen oli kirjallinen uutuus Anna Sewellin vuonna 1877 ilmestyneen menestysteoksen Black Beauty: The Autobiography of a Horse (suom. Uljas Musta) myötä. Kyse ei ollut faabelista, eläinsadusta, vaan yrityksestä tosiaankin nähdä maailmaa toislajisen eläimen näkökulmasta.

Kirjeessä Kaarlo Bergbomille 2.10.1884 käy ilmi, että Canth oli tuolloin hyvin selvillä Ahon tekeillä ja suunnitteilla olevista töistä; Aho oli menossa mm. Nilsiään tutustuakseen Paavo Ruotsalaisen leskeen aikomuksenaan kirjoittaa herännäisistä – mikä sitten toteutuikin useissa teoksissa. Työmiehen vaimoa kirjoittaessaan Minna Canth puolestaan luki tekeillä olevaa työtään Elisabeth ja Kaspar Järnefeltille sekä Juhani Aholle, joiden kiitos rohkaisi kirjoitustyössä (Kannila nro 108). Aho ylisti sitten näytelmää kirjeessään Minna Canthille 28.1.1885 palattuaan Työmiehen vaimon ensi-illasta (Niemi nro 100).

Marras-joulukuussa 1885 Juhani Aho asui Kanttilassa "ilman eestä, hyvän puheen palkoilla", kuten Aho kirjoittaa Kaarlo-veljelle (Niemi nro 76). Samassa yhteydessä hän luonnehtii Minna Canthia seuraavasti:

"Rouva on remakka ja epäloogillinen, mut muuten menee kyllä mukiin. Canthilla on erittäin hyvä pitemmän novellin aihe taas. Mitä hänen kirjoituksestaan arvelet? Hyvää ja huonoa, hullua ja viisasta sekaisin!"

Samaan aikaan Canth kirjoittaa Kaarlelle: "Olemme jotenkin hyviä toveria Jussin kanssa, teeme ahkerasti työtä emmekä kuluta aikaa turhaan. Väittelemme kovasti aina väliin [...]" (Kannila nro 148). Juhani Ahon mainitsema Canthin tekeillä oleva novelli oli tuleva klassikko, Köyhää kansaa, Holpaisen Marin murtumisen unohtumaton kuvaus. (Sivumennen sanoen: suosittelen lämpimästi Jyrki Nissisen oivaltavaa tulkintaa Köyhää kansaa -novellista sarjakuvan muodossa: siinä Holpainen on tummapintainen maahanmuuttaja ja piirrostyyli yhtä lohduton ja koruton kuin itse teos.)

Juhani Ahon ja Minna Canthin välillä oli keskinäistä kehumista, mutta myös taiteellista kilvoittelua. Tunnetun välirikon aiheena olivat mm. ajatukset seksuaalimoraalista. Ahon kirje Eero Järnefeltille 24.11.1884 valaisee näkemysten erilaisuutta tässä asiassa: Aho hämmästelee Canthin tietämättömyyttä siitä, miten yleistä oli tavallisten porvarillisten miesten käydä bordelleissa (Niemi nro 65).

Välirikon vaiheet on luettavissa paitsi tutkimus- ja elämäkertakirjallisuudesta myös suoraan molempien kirjedokumenteista. Papin perheen aikoihin välit olivat kuitenkin jälleen hyvät. Kuopion laulujuhlien kesänä 1891 retkeiltiin Puijolla, Myhkyrillä, Niuvanniemessä, Väinölänniemellä. Minna kertoo retkistä kirjeissään tyttärelleen Ellille ja Juhani Ahokin muistelee erästä Puijon retkeä kirjeessään Vennylle elokuussa 1891 (nro 141 Niemi). Avioiduttuaan Juhani Aho kävi Vennyn kanssa silloin tällöin Kanttilassa, mistä on mainintoja Minna Canthin kirjeissä. Minna Canthin kuoltua Juhani Aho kirjoitti Päivälehden vuoden 1897 joulualbumin (Nuori Suomi VIII) muistokirjoituksen Muutamia muistelmia Minna Canthista, jossa mainitaan myös Kanttilan "resoorisohva" (digitoituna Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilla).

Palautuivatko välit siltikään koskaan ennalleen? Oliko se edes mahdollistakaan, kun ihmiset joka tapauksessa muuttuvat. Ehkä parhainta vaihetta oli ystävyyden alku. Lokakuussa 1884 kirjoittamassaan kirjeessä Juhani Aholle (Kannila nro 114) Minna Canth aloittaa innostuneella, toisteisella puhuttelulla: "Hyvä, hyvä, hyvä, hyvä / Hyvä herra Brofeldt" ja surkuttelee, että Aho on lähtenyt pois eikä ole hänen kanssaan lukemassa sosiaalisia kysymyksiä käsittelevää teosta. Minna visioi tulevaisuuden utopian: 

"Ja silloin rakastetaan ei ainoastaan ihmisiä, veljiä mutta myöskin eläimiä, kasvia, koko luontoa."

Pitikö Juhani Aho – luonnossa viihtynyt melankolikko – ajatusta hulluna tai viisaana ajatuksena, emme tiedä. Hän viittaa Minna Canthin utopioihin muistokirjoituksessaan. Yhden ajan hulluus voi kuitenkin olla toisen ajan viisautta. Tämä lause ei kuulosta yhtään hullummalta 2010-luvulla.

Tua

Lähdekirjallisuutta

– Kannila, Helle (1973) Minna Canthin kirjeet. Helsinki: SKS.

– Konttinen, Riitta (1996) Boheemielämä. Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie. Helsinki: Otava.

– Niemi, Juhani (1986) Juhani Ahon kirjeitä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 441). Helsinki:   SKS.

– Ranta, Ville & Lietzén, Mika (2010) Minna & miehet. Minna Canthia sarjakuvina. Oulu: Asema / Kuopion taidetoimikunta.