Kirjastokäärmeeksi ei ajauduta : Lillin elämä

Olen Lilli Luikero, keskikokoinen kirjastokäärme, väritys tietenkin kirjava, raidallinen, pituus noin 28 esikoululaista.  Olen ollut töissä lastenosastolla ikuisuuden, siltä tuntuu, vaikka vuosia ei kai kerry kuin kuusi tai seitsemän.

Oikeastaan olen hurja kuristajakäärme, ja vietin aikoinaan pidäkkeetöntä pedon elämää viidakon uumenissa.  Kaikenlaista kiemuraa tuli tehtyä, kaikkea en enää kovin tarkkaan viitsi muistellakaan, mutta kukapa nyt ei nuoruudessaan hairahtuisi kohtuuttomuuteen.

Lapsuudestani en muista paljonkaan.  Elin rauhallista elämää pienessä itäsuomalaisessa kaupungissa järven rannalla.  Kasvatusisäni oli lempeä mies, jolla oli suuri karvahattu ja lemmikkinä fretti.  Hän vietti ajoittain pitkiäkin aikoja sairaaloissa, joilla oli sellaisia kauniita nimiä kuin Moisio ja Rauha, ja tarina kertoo, että jossakin niistä olisin minäkin syntynyt ja sieltä päätynyt ottoisäni matkaan.  Tiedä sitten, paljonko tällaisiin huhupuheisiin on luottamista.

Ottoisääni muistan kaivaten.  Hänen poismenonsa jälkeen jouduin meluisaan perheeseen, josta sitten häivyin omille teilleni viidakkoon tunnetuin seurauksin.

Viidakkoelämä alkoi jossakin vaiheessa tuntua turhan vauhdikkaalta.  Aloin miettiä elämän tarkoitusta ja sen sellaisia isoja kysymyksiä.  Tietysti myös iän karttuminen ja ajoittainen jäykkyys, kolotus ja väsymys vaikuttivat siihen, ettei entinen arki eikä varsinkaan juhla enää oikein sujunut.  Päätin lähteä muihin hommiin.

Kirjasto tuntui ehdottomasti parhaalta vaihtoehdolta: komeat pytingit, ei taustamusiikkia, sivistynyttä seuraa ja kohtuulliset työehdot.  Lastenosastolla on lisäksi tarjolla joskus sentään vähän vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin.  Kokemukseni meluisasta perheestä viittasivat siihen suuntaan.

Toimin lastenosastolla oppaana alle kouluikäisten ryhmille, ja minulta ei muuten lähde karkuun kovanaamaisinkaan kuusivuotias!  Ryhmiä käy sen verran harvakseltaan, että palautumisaikaa jää hyvin – sekä minulle että niille.

Minulla on nykyisin myös oma kysymys- ja vastauspalsta kirjaston verkkosivuilla. Täytyy sanoa, että tietojani, kokemuksiani ja mielipiteitäni arvostetaan.  Kysymyksiä satelee tasaiseen tahtiin.  

Valintani oli täysosuma.  Kirjasto on nasta mesta vanhenevalle matelijalle.  

Lilli Luikero

Juhani Ahon kanssa Ystävän tuvalla

Lokakuun ensimmäisellä viikolla vietettiin valtakunnallista Vanhustenviikkoa.
Osa kirjaston henkilökunnasta jalkautui tuolloin kaupungin palvelutaloihin
pitämään lukutuokioita talojen asukkaille.

Neulamäessä ei ole palvelutaloa, siispä kysäisin seurakunnan diakoniatyöntekijältä Ullalta, josko voisin vierailla Ystävän tuvalla. Olin liikkeellä kysymyksineni hieman myöhään, sillä ryhmä oli jo ehtinyt sopia Vanhustenviikolle muuta ohjelmaa.
Entäpä seuraava viikko, sopisi se? Tokihan se passasi – kukapa meitä estäisi viettämästä vanhuksille omistettua viikkoa useammankin kerran! Minulta kysyttiin, voisinko kertoa vierailullani hieman Juhani Ahosta. Ryhmäläiset olivat menossa seuraavalla viikolla tutustumiskäynnille Lapinlahdelle Väärnin pappilaan. Sen pihapiirissähän Aho syntyi ja vietti osan lapsuuttaan.

Siispä tuumasta toimeen. Olin kuuden vuoden ajan pitänyt tiiviisti yhteyttä Ystävän tupaan ainakin Vanhustenviikolla, joskus muulloinkin. Olin käynyt aiemmin heidän luonaan kertoilemassa Aleksis Kivestä, Minna Canthista ja J. V. Snellmanista.
Lisäksi tupalaiset olivat vierailleet pariin otteeseen kirjastolla kuuntelemassa neulamäkeläisiä kirjoittajia, jotka olivat kertoneet omista kirjoistaan. Porukka olisi siis pääosin tuttu.

Aiheena Juhani Aho on ajankohtainen. Juhani Ahon syntymästä tuli syyskuussa kuluneeksi 150 vuotta, ja kirjailijaa juhlitaan vuoden aikana monin eri tavoin. Ahoa käsitteleviä uusia kirjoja on ilmestynyt useita, ja vanhojakin löytyy sekä hyllystä että kirjaston varastosta. Esitystä kootessani pääsivät hyötykäyttöön myös vanhat, kirjallisuuden opintoihin aikoinaan liittyneet luentomuistiinpanot. Aineistosta ei siis ollut puutetta kun aloin suunnitella vierailuani.

Tapaaminen aloitettiin pullakahveilla. Kun olin kirjoittanut vieraskirjaan Ahon ajatelmalla höystetyn tervehdyksen, päästiin itse asiaan. Kertoilin Ahon lapsuudesta Lapinlahdella ja Vieremällä, samoin koulunkäynnistä Kuopiossa ja opiskelusta Helsingissä. Kertoilin Ahon monipuolisesta persoonasta – olihan hän kunnostautunut paitsi kirjailijana, myös kääntäjänä, toimittajana, yhteiskunnallisena vaikuttajana sekä intohimoisena kalamiehenä. Sitten käsiteltiin Ahon kirjallista tuotantoa. Parhaiten kuulijat muistivat romaanit Juha ja Rautatie. Varsinkin jälkimmäisestä tehdyn televisioelokuvan olivat kaikki nähneet. Näyttelijät Leo Jokela Mattina ja Anja Pohjola Liisana olivat tehneet katsojiin vaikutuksen.

Minulla oli mukanani Santeri Rissasen kirjoittama 77-sivuinen, vuonna 1922 julkaistu pieni kirja Juhani Ahonsynnyinsijoilta kotipoluilta ja lepomajoilta : kuvia ja kuvauksia. Se osoittautui onnistuneeksi valinnaksi. Juhanin isä toimi pappina eri puolilla Savoa, ja nämä pappilat kirjassa esitellään. Väärnin pappila Lapinlahdella, Mansikkaniemen pappila Iisalmessa, pappila Vieremällä sekä Iisalmen kirkkoherranpappila saavat kirjassa oman lukunsa. Näistä heräsikin vilkas keskustelu. Joku tiesi, että Mansikkaniemen pappila on nykyisin Juhani Ahon museona ja että Iisalmen kirkkoherranpappilan rakennus löytyy Helsingin Seurasaaresta, jonne se siirrettiin 1960-luvulla.

Rissanen kuvaili kirjassaan yksityiskohtaisesti myös kirjailija-Ahon hautajaisia. Kun luin otteita kirjan tästä osasta, tunsin, kuinka Rissasen välittämä harras tunnelma siirtyi kuulijakuntaan – niin elävästi teksti oli kirjoitettu ja niin eläytyen tupalaiset tekstiä kuuntelivat. Juhani Ahon viimeisestä leposijasta oli kirjassa myös oma lukunsa. Kuulijat tiesivät, että hauta sijaitsi Iisalmen hautausmaalla, mutta tarkempaa paikkaa ei ollut tiedossa. Kirjaa tutkittuamme hautapaikan tarkka sijainti selvisi.

Runsaiden kiitosten kera päätin reilun tunnin pituisen vierailuni tupalaisten luona. ”Tällaista me vanhat kaipaamme, valmista ja mielenkiintoista esitystä. Tulisitko useammin, jos keräisimme kolehdin?”, kysyttiin. ”Tottahan tulen kun työtilanne sallii. Eikä siihen kolehtia tarvita”, vastasin. ”Vastaanottavainen yleisö ja kiitos riittävät.” Niistä molemmista sain nauttia tälläkin kerralla.

Aira 

Uutta oppimassa yhdessä eskarilaisten kanssa

Kuten monesti, jos tuntee jonkin ammatin tai alan vain pintapuolisesti, saattaa mielikuva työstä olla yksipuolinen. Itsekin olen alan valinnastani kuullut tutuilta ja tuntemattomilta niitä meille kirjastolaisille tuttuja kysymyksiä ja toisinaan masentavia kommentteja: ”Miksi kirjastotyötä varten pitää opiskella oikein yliopistossa?” tai ”Sinä oot sitten tänne kirjastoon nyt jämähtänyt”.

Palvelutiskien takana tehtävä työ ei siis välttämättä näy asiakkaalle. Mutta mitäs kirjastossa sitten tapahtuukaan aamulla, ennen kuin ovet aukaistaan? No esimerkiksi erilaisten ryhmien kirjastoon tutustuminen järjestetään useimmiten ennen kirjaston avaamista, jotta voidaan rauhassa keskittyä olennaiseen.

Aloitin työskentelyn Neulamäen lähikirjastossa syyskuun alussa ja sain heti uusia mielenkiintoisia työtehtäviä, nimittäin eskarilaisten tutustumiskäyntien järjestämisen. Sain vierailujen suunnittelun pohjaksi vilkuilla aiemmin eskarivierailuja vetäneiden työkavereiden muistiinpanoja. Lisäksi olin nähnyt erään kollegan mainioita opastustuokioita pääkirjastolla, joten suunnittelu oli melko helppoa.

Ensimmäinen ryhmäni saapui sateisena torstaiaamuna: innokkaita kuravaatteisiin ja kumisaappaisiin sonnustautuneita pikku eskarilaisia kahden aikuisen johdolla. Aloitimme tutustumiskäynnin lehtisalista: minä juttelin, lapset kuuntelivat ja esittivät kysymyksiään. Moni oli käynyt lähikirjastossaan aiemmin, ja osa lapsista tiesi myös missä se hirmuisen iso pääkirjasto on: ”No se on siinä museon vieressä”, ja oli sinne asti kuulemma pyöräiltykin.

Kerroin lapsille millainen paikka kirjasto on: avoin ja yhteinen paikka lapsille, vanhuksille ja kaikille siltä väliltä. Kirjastossa käyttäytymisestä lapset olivat hyvin perillä: siellä ei ole hyvä syödä karkkia tai huutaa kovaan ääneen, sillä joku ehkä haluaa lukea rauhassa. Kerroin, että ensimmäisen kirjastokortin saa 6-vuotiaana, ja osalla lapsista olikin jo oma kortti. Lisäksi esittelin lapsille kirjastosta löytyviä kirjoja ja muita materiaaleja: kuvakirjoja, satukirjoja, helppolukuisia, elokuvia, musiikkia, äänikirjoja ja lehtiä – meiltähän löytyy vaikka mitä!

Lastenosastolle siirryttyämme oli ilo katsella lapsia, jotka kaikki löysivät mielenkiintoista selailtavaa ja tutkivat kirjaston tarjontaa innolla. Loppuun luin vielä pienenä muistutuksena runon, jossa kerrottiin miten kirjoja kohdellaan.

Tämä opastuskerta oli kirjastourani ensimmäinen, mutta ei varmasti viimeinen. Yksi kirjastoalan parhaista puolista on, että kirjastotyö on niin monipuolista: aina löytyy uutta opittavaa ja uudenlaisia kokemuksia itselle niin työntekijänä kuin ihmisenä.

Laura

Minna ja miehet nuoret. Osa 4: Juhani Aho, Kanttilan soffa ja koiran elämäkerta

Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistossa on 9.9.1891 päivätty kirje, jossa on sievä pieni piirros sohvasta. Kirje on osin Venny Soldanin, osin Juhani Ahon kirjoittama kutsu heidän häihinsä 21.9.1891. Kirje alkaa:

"Rakas rouwa Canth!

Me emme anna sen tuoksun jäädä tuntumatta emmekä sen hilpeyden hukkaan haihtua. Kewään kewät kestää 21 p:ään t.k. [= tätä kuuta], jolloin meidät wihitään – meidät nimittäin wihitäänkin. Ja jos Te silloin tahtoisitte meitä läsnäolollanne kunnioittaa, niin kiittäisimme Teitä!"

Kirjeessä on sohvapiiroksen vieressä ruotsiksi kysymys: "Tunnetteko tämän sohvan?" Sohva on mitä ilmeisemmin Kanttilan salongin sohva, joka oli ostettu jo Jyväskylän aikoina ja joka koristaa nykyisin Kuopion korttelimuseon Minna Canth 

-huonetta (sohvasta on kuva museon kotisivuilla). Kesällä 1891 – Kuopion laulujuhlien kesänä – Minna Canth oli viettänyt paljon aikaa Juhani Ahon ja Venny Soldanin kanssa ja sai, kuten tapana oli, ilmeisesti paidan toimistaan pikaromanssin "puhemiehenä".

Kirjeen jälkiosassa kiitellään Minna Canthia: "Mistä kaikesta onkaan meidän kiittäminen Teitä! Kun me isosimme niin Te ruokitte meitä, kun me janosimme, niin Te juotitte meitä, kun me olimme murheel[l]iset, niin Te lohdutitte meitä, kun maailma meitä wainosi, niin suojelitte meitä [...]". Tämä jälkiosa, mutta vain jälkiosa on painettu Juhani Ahon kirjeitä -teokseen ja yhdistetty 25.1.1891 kirjoitetun kirjeen alkuosaan, ikään kuin kyseessä olisi vain yksi kirje (Niemi 1986, nro 136).

Molemmat kirjeet ovat Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistossa. Kerrataan vielä: toinen kirje on kirjoitettu Helsingissä 25.1.1891; se on Juhani Ahon ja Kasimir Leinon allekirjoittama: he ylistävät siinä Canthin Papin perhettä tultuaan juuri näytelmän ensi-illasta Suomalaisesta teatterista. Toinen on Juhani Ahon ja Venny Soldanin yhdessä kirjoittama, kutsu pariskunnan pienimuotoisiin häihin 21.9.1891. Riitta Konttisen teoksessa Venny Soldanin taiteilijantiestä (1996) ei mainita tätä kutsukirjettä eikä kutsua häihin, vaikka teoksessa kuvataankin varsin yksityiskohtaisesti Aho–Soldan -romanssin kehittymistä. Ilmeisesti kirjan tekijä ei tiennyt kirjeen olemassolosta, koska Juhani Ahon kirjeitä -teoksessa kaksi kirjettä oli yhdistynyt yhdeksi.

Rakkaustarina, joka alkoi Kuopion laulujuhlilla kesällä 1891 on luettavissa paitsi asianomaisten myös Minna Canthin kirjeistä (Kannila 1975). Venny Soldan oli tullut Kuopion laulujuhlille tarkoituksenaan maalata Canthista muotokuva, joka ei kuitenkaan onnistunut: "sanoo, että minua on kauhean vaikea maalata. Kolmasti olen jo istunut. Siihen sijaan hän maalasi Jussi Brofeldtin [= Ahon] ja se kuuluu olevan hyvä", kirjoittaa Minna Canth tyttärelleen Ellille (Kannila, kirje nro 342). Minna Canth tunsi jo ennestään Venny Soldanin tädin Edlan, joka oli ollut hänen opettajansa Jyväskylän seminaarissa 1860-luvulla ja jonka luona hän oli asunut. Juhani Ahoon Minna Canth oli tutustunut 1883. Venny Soldan ja Juhani Aho tutustuivat vasta laulujuhlilla, vaikka tunsivatkin etäisesti toisensa.

Juhani Aho (alkuaan Brofeldt) (1861–1921) syntyi Lapinlahdella ja kävi Kuopion lyseota 1872–1880. Leskeksi jäänyt Minna Canth palasi seitsemine lapsineen Kuopioon 1880, ts. samana vuonna kuin Aho pääsi ylioppilaaksi. Aho lähti kuitenkin opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Hän kirjoitteli Kuopion lehtiin ja kävi melko usein kotiseudullaan.

Juhani Ahon nuorempi veli Kaarlo (Kalle Brofeldt) antoi lyseolaisena Minna Canthin kahdelle vanhimmalle tyttärelle latinantunteja ja oli mukana Kanttilassa kokoontuvassa nuorten Oras-kerhossa. Minna Canth lähetti Kaarlolle kirjoittamassaan kirjeessä 19.6.1883 ensi kerran terveisiä myös Juhani-veljelle ja toivoi tältä avustuksia suunnitteilla olleeseen "Naisten Lehteen". Juhani Aho ja Arvid Järnefelt käväisivät Kanttilassa 1883 ja Canth kirjoitti sen johdosta kirjeessään Hilda Aspille lokakuussa 1883:

"[...] minua tuo Jussi Brofeldt miellyttää oikein paljon. Hän on kirjoittanut kaksi uutta novellia, jotka joulun jälkeen tulevat ulos painosta. Niin, hän on todella hauska nuorukainen." (Kannila nro 77).

Sanamuoto viittaa siihen, että tuttavuus on vasta alussa. Canth tarkoittaa novelleja Kievarin pihalla ja Muudan markkinamies, jotka ilmestyivät Werner Söderströmin kustantamana 1884. Juhani Aho lähetti puolestaan kirjeessään Kaarlo-veljelle maalis-huhtikuussa 1884 terveisiä "rouva Canthille".

Juhani Aho oli 21-vuotias tutustuessaan Kanttilan rouvaan, joka oli vuotta vaille neljänkymmenen. Minna Canth arvosti nuoren Ahon ensimmäisiä novelleja ja varsinkin romaania Rautatie, jota kehui kirjeissään, kuten elokuussa 1884 kirjeessä Kaarlo Brofeldtille: "Kerro hänelle kiitollisuuteni, kunnioitukseni, ihastukseni [...] eläköön Juhani Aho!" (Kannila nro 107 elokuu 1884).

Esikoisnovellia Kievarin pihalla Canth hiukan kritisoi, mutta kehuu nimenomaan Ahon kykyä kuvata eläimiä: "Mutta siat ja koira ja kärpäset ja hollimies ja isäntä – mainioita!" (Kannila nro 103). Kievarin pihalla -novellissa yhtenä kertojana on tosiaan koira nimeltä Vahti – ehkäpä ensimmäistä kertaa suomalaisessa kirjallisuudessa. Eläimen elämäkerran kirjoittaminen oli kirjallinen uutuus Anna Sewellin vuonna 1877 ilmestyneen menestysteoksen Black Beauty: The Autobiography of a Horse (suom. Uljas Musta) myötä. Kyse ei ollut faabelista, eläinsadusta, vaan yrityksestä tosiaankin nähdä maailmaa toislajisen eläimen näkökulmasta.

Kirjeessä Kaarlo Bergbomille 2.10.1884 käy ilmi, että Canth oli tuolloin hyvin selvillä Ahon tekeillä ja suunnitteilla olevista töistä; Aho oli menossa mm. Nilsiään tutustuakseen Paavo Ruotsalaisen leskeen aikomuksenaan kirjoittaa herännäisistä – mikä sitten toteutuikin useissa teoksissa. Työmiehen vaimoa kirjoittaessaan Minna Canth puolestaan luki tekeillä olevaa työtään Elisabeth ja Kaspar Järnefeltille sekä Juhani Aholle, joiden kiitos rohkaisi kirjoitustyössä (Kannila nro 108). Aho ylisti sitten näytelmää kirjeessään Minna Canthille 28.1.1885 palattuaan Työmiehen vaimon ensi-illasta (Niemi nro 100).

Marras-joulukuussa 1885 Juhani Aho asui Kanttilassa "ilman eestä, hyvän puheen palkoilla", kuten Aho kirjoittaa Kaarlo-veljelle (Niemi nro 76). Samassa yhteydessä hän luonnehtii Minna Canthia seuraavasti:

"Rouva on remakka ja epäloogillinen, mut muuten menee kyllä mukiin. Canthilla on erittäin hyvä pitemmän novellin aihe taas. Mitä hänen kirjoituksestaan arvelet? Hyvää ja huonoa, hullua ja viisasta sekaisin!"

Samaan aikaan Canth kirjoittaa Kaarlelle: "Olemme jotenkin hyviä toveria Jussin kanssa, teeme ahkerasti työtä emmekä kuluta aikaa turhaan. Väittelemme kovasti aina väliin [...]" (Kannila nro 148). Juhani Ahon mainitsema Canthin tekeillä oleva novelli oli tuleva klassikko, Köyhää kansaa, Holpaisen Marin murtumisen unohtumaton kuvaus. (Sivumennen sanoen: suosittelen lämpimästi Jyrki Nissisen oivaltavaa tulkintaa Köyhää kansaa -novellista sarjakuvan muodossa: siinä Holpainen on tummapintainen maahanmuuttaja ja piirrostyyli yhtä lohduton ja koruton kuin itse teos.)

Juhani Ahon ja Minna Canthin välillä oli keskinäistä kehumista, mutta myös taiteellista kilvoittelua. Tunnetun välirikon aiheena olivat mm. ajatukset seksuaalimoraalista. Ahon kirje Eero Järnefeltille 24.11.1884 valaisee näkemysten erilaisuutta tässä asiassa: Aho hämmästelee Canthin tietämättömyyttä siitä, miten yleistä oli tavallisten porvarillisten miesten käydä bordelleissa (Niemi nro 65).

Välirikon vaiheet on luettavissa paitsi tutkimus- ja elämäkertakirjallisuudesta myös suoraan molempien kirjedokumenteista. Papin perheen aikoihin välit olivat kuitenkin jälleen hyvät. Kuopion laulujuhlien kesänä 1891 retkeiltiin Puijolla, Myhkyrillä, Niuvanniemessä, Väinölänniemellä. Minna kertoo retkistä kirjeissään tyttärelleen Ellille ja Juhani Ahokin muistelee erästä Puijon retkeä kirjeessään Vennylle elokuussa 1891 (nro 141 Niemi). Avioiduttuaan Juhani Aho kävi Vennyn kanssa silloin tällöin Kanttilassa, mistä on mainintoja Minna Canthin kirjeissä. Minna Canthin kuoltua Juhani Aho kirjoitti Päivälehden vuoden 1897 joulualbumin (Nuori Suomi VIII) muistokirjoituksen Muutamia muistelmia Minna Canthista, jossa mainitaan myös Kanttilan "resoorisohva" (digitoituna Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilla).

Palautuivatko välit siltikään koskaan ennalleen? Oliko se edes mahdollistakaan, kun ihmiset joka tapauksessa muuttuvat. Ehkä parhainta vaihetta oli ystävyyden alku. Lokakuussa 1884 kirjoittamassaan kirjeessä Juhani Aholle (Kannila nro 114) Minna Canth aloittaa innostuneella, toisteisella puhuttelulla: "Hyvä, hyvä, hyvä, hyvä / Hyvä herra Brofeldt" ja surkuttelee, että Aho on lähtenyt pois eikä ole hänen kanssaan lukemassa sosiaalisia kysymyksiä käsittelevää teosta. Minna visioi tulevaisuuden utopian: 

"Ja silloin rakastetaan ei ainoastaan ihmisiä, veljiä mutta myöskin eläimiä, kasvia, koko luontoa."

Pitikö Juhani Aho – luonnossa viihtynyt melankolikko – ajatusta hulluna tai viisaana ajatuksena, emme tiedä. Hän viittaa Minna Canthin utopioihin muistokirjoituksessaan. Yhden ajan hulluus voi kuitenkin olla toisen ajan viisautta. Tämä lause ei kuulosta yhtään hullummalta 2010-luvulla.

Tua

Lähdekirjallisuutta

– Kannila, Helle (1973) Minna Canthin kirjeet. Helsinki: SKS.

– Konttinen, Riitta (1996) Boheemielämä. Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie. Helsinki: Otava.

– Niemi, Juhani (1986) Juhani Ahon kirjeitä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 441). Helsinki:   SKS.

– Ranta, Ville & Lietzén, Mika (2010) Minna & miehet. Minna Canthia sarjakuvina. Oulu: Asema / Kuopion taidetoimikunta.

Minna ja miehet nuoret. Osa 3: Minnan mystinen kirjeenvaihtotoveri

Hesarin edeltäjässä Päivälehdessä oli 6.5.1890 seuraavanlainen kirjeenvaihtoilmoitus:

"Naiset. Todellista tunne-elämää sisältävään kirjeenvaihtoon jonkun tuntemattoman vakavan vapaamielisen keski-ikäisen naisen kanssa haluaa päästä eräs samanlainen mieshenkilö. Vastausta tarkoilla määräyksillä odotetaan viikon kuluessa tämän lehden konttoriin nimimerkillä Mystikko!"

Minna Canth vastasi tähän ilmoitukseen, mutta kirje on kadonnut samoin kuin "Mystikon" vastauskirje. Sen sijaan Minnan kirjoittaman toisen kirjeen konsepti (päivätty 12.6.1890) sekä itse kirje, joka on osoitettu "Mysticolle", ovat Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistossa. Varsinainen kirje on kaksi päivää konseptia myöhäisempi (14.6.1890). Kirje löytyi Aleksanteri Järvenpään Minna Canthilta saamien kirjeiden joukosta, minkä perusteella on arveltu, että "Mystico" olisi ollut kyseinen Järvenpää.

Minna Canthin elämäkerran (1942, 2. p. 1943, suom. 1944) kirjoittaja Greta von Frenckell-Thesleffin mielestä "Mystico" ei kuitenkaan ollut Järvenpää, vaan kuopiolainen Kaarlo Frisk. Tällä kannalla on myös Reetta Nieminen
tuoreemmassa elämäkerrassaan (1990) perustaen arvionsa tosin ilmeisesti vain Frenckell-Thesleffiin.

Kuopion Minna Canth -arkistossa näitten kirjeiden kohdalla on mainittu käsikirjoituksen luovuttajan nimi, mitä ei tutkimuksessa ole tähän mennessä huomioitu. Kirjeitten yhteydessä olevassa lapussa on nimittäin teksti: "Kirjeet luovutti Kuopion kaupunginkirjastolle Helmi Parkkonen, os. Lutherinkatu 12 A 

puh. 446137". Mainittu Parkkonen (1889–1969) oli Helsingin yliopiston Savolais-Osakunnan ensimmäinen emäntä ja senioriyhdistyksen pitkäaikainen taloudenhoitaja, joka testamenttasi Helsingin Lutherinkadulla olevan, nykyisin Helmiläksi nimitetyn kotinsa Savolais-Osakunnan seniorien käyttöön. Eikö näin olisi luontevampaa, että "Mystico" olisi kuopiolainen Frisk, jonka jäämistöä olisi jotenkin joutunut Savolais-Osakunnan haltuun? Kumpikaan herroista ei kuitenkaan ollut Savo-Karjalaisen osakunnan – kuten osakunnan nimi tuolloin kuului – jäsen.

Joka tapauksessa tilanne oli siis se, että osakunnan emännällä Helmi Parkkosella oli hallussaan kolme Minna Canthin kirjoittamaa kirjettä. Kaksi niistä oli osoitettu Aleksanteri Järvenpäälle, yksi Mysticolle.  Parkkonen kuoli v. 1969, mutta ennen kuolemaansa hän lahjoitti nämä kolme kirjettä Kuopion kaupunginkirjastolle. Se, että Mysticolle osoitettu kirje oli Aleksanteri Järvenpäälle osoitettujen kirjeiden joukossa ei vielä todista, että Mystico olisi ollut Aleksanteri Järvenpää. Minna Canthin kirjeiden toimittaja Helle Kannila haastatteli von Frenckell-Thesleffiä v. 1967. Elämäkerturi pysyi tuolloin kannassaan – Mystico oli Frisk – vaikkei hän pystynytkään perustelemaan asiaa. Von Frenckell-Thesleff muisteli, että mahdollisesti Minnan Elli-tytär oli viitannut Friskiin tämän asian yhteydessä.

Kaarlo Frisk (1860–1921) oli Juhani Ahon luokkatoveri Kuopion Lyseosta. Ylioppilaaksi tultuaan (1880) hän toimi sanomalehtimiehenä, ennen kuin pyrki ja pääsi näyttelijäksi Suomalaiseen teatteriin samaan aikaan kuin Minnan suojatti 

Hilda Asp. Frisk erosi teatterista jo v. 1886 ja oleskeli sen jälkeen mm. Kuopiossa. Hän aloitti Keski-Suomi -lehden toimittajana kesällä v. 1891, mutta erosi saman vuoden joulukuussa. Minnan avulla hän pääsi kuopiolaiseen Savo-lehteen. Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistossa on yksi Kaarlo Friskin kirje, joka on päivätty 28.1.1893. Tässä kymmensivuisessa kirjeessä entinen näyttelijä Frisk kertoo Canthin kohunäytelmän Sylvin ensi-illasta Ruotsalaisessa teatterissa.

Aleksanteri Järvenpää (1856–1916) oli puolestaan velkaantuneen talollisen poika, joka äitinsä kuollessa joutui tätinsä ruustinnan kasvatettavaksi. Järvenpää pyrki, muttei päässyt Jyväskylän seminaariin ja työskenteli sitten Weilin & Göösin kirjapainossa Jyväskylässä 1876–1883 – Minna Canth lähti Jyväskylästä vasta 1880 – ja saman yhtiön palveluksessa Helsingissä 1883–1916. Järvenpää oli yksi niistä kymmenestä kirjapainotyöntekijästä, jotka kesäkuussa 1889 pyysivät Minna Canthilta kirjeellisesti jotakin teosta painettavaksi. Minna kirjoitti novellin Lain mukaan ja ehdotti lisäksi, että Valvoja-lehdessä ilmestynyt Kauppa-Lopo painettaisiin samassa julkaisussa. Näin tehtiin ja nämä kertomukset sisältävä yhteisnide ilmestyi jouluksi 1889 nimellä Kansan ääniä. Järvenpään ja Canthin kirjeenvaihtoa tämän asian tiimoilta on säilynyt kolme kirjettä: Järvenpäältä yksi (8.6.1889) ja Minnalta kaksi (20.9.1889 ja 23.11.1889) – jälkimmäisessä Minna kiittelee Järvenpäätä osanoton ilmaisusta: tytär Hanna Canth oli kuollut 18.11.1889. Kaikki kolme kirjettä ovat Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistossa.

Järvenpää harrasti itsekin kirjoittamista julkaisten v. 1882 nimimerkillä Wihwilä kertomuksen Viidessätoista minuutissa, jossa kuvaa työläisnuorukaisen kasvua ja poliittista heräämistä. Järvenpää kirjoitti myös nimimerkillä A.J. Moukari satiireja ja pakinoita työväen lehtiin.

Olipa "Mystico" kumpi tahansa näistä tuolloin kolmikymppisestä herrasta, Minnan kirje Mysticolle 14.6.1890 on tutustumisen arvoinen. Aiheena ovat rakkauden ja seksuaalimoraalin kysymykset. Kirje on julkaistu kokonaisuudessaan Kannilan teoksessa (1973, nro 271). Kannila itse identifioi kirjeen Aleksanteri Järvenpään kirjoittamaksi. Samoin teki entinen puhemies, ministeri ja kansanedustaja Riitta Uosukainen Canthia käsittelevässä lisensiaattityössään (1970). Uosukaisen arvion mukaan Kansan ääniä -teoksen julkaisemisen yhteydessä tutustuneet Canth ja Järvenpää tunnistivat toisensa ja kirjeenvaihto päättyi siihen.

Järvenpää oli Mystico-kirjeenvaihdon aikana vielä ensimmäisessä avioliitossaan (1879–97), mikä ei tietystikään estä laittamasta kirjeenvaihtoilmoitusta. Toisaalta Friskin säilyneessä kirjeessä Minnalle (päivätty siis 28.1.1893 eli kaksi ja puoli vuotta Mystico-kirjeenvaihdon jälkeen) on muodollisesta puhuttelustaan ("Hyvä rouva Canth") huolimatta ainakin lopussa itseruoskivan intiimi sävy ("en ole mitään enkä ymmärrä mitään enkä kelpaakaan mihinkään"). Elämäkerturi von Frenckell-Thesleff oli sitä mieltä, että juuri Mystico-kirjeenvaihto toi Friskin Minnan lähipiiriin. Kumpi siis – Järvenpää vai Frisk? Vai kenties joku kolmas?

Tua

Kirjallisuutta:

Frenckell-Thesleff, Greta von (1942) Minna Canth. Ett hundraårsminne. Helsingfors: Schildt.

Hirvonen, Maija (1993) (toim.) Suomen kirjailijat 1809-1916 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 570). Helsinki: SKS

Nieminen, Reetta (1990) Minna Canth. Kirjailija ja kauppias. Helsinki: Otava.

Palmgren, Raoul (1966) Joukkosydän I. Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus. Helsinki: WSOY.

Uosukainen, Riitta (1970) Minna Canth vuosisadan lopun naisen kuvaajana. Lisensiaattityö, moniste. Helsingin yliopisto.

Selkoa kirjastosta

Toukokuussa ilmestyi Kuopion kaupunginkirjaston selkoesite. 

Idea esitteeseen syntyi hakeutuvan palvelun työryhmässä. Pohdimme Johannan ja Sirpan kanssa keinoja parantaa vanhuksille, vammaisille ja ulkomaalaistaustaisille kohdistettavaa tiedotusta kirjastopalveluista.

Mitä on selkokieli? Miten se eroaa yleiskielestä? Näitä asioita opiskelemalla aloitimme työmme. Apuna meillä oli nippu selkokirjoittamista käsitteleviä oppaita sekä Selkokeskuksen ylläpitämä mainio selkosivusto Papunet.

Opimme, että selkokieli on sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavampaa ja ymmärrettävämpää. Huomiota kiinnitetään tekstin kokonaisrakenteeseen, havainnollisuuteen ja sanaston valintaan. Kirjoittaessamme huomasimme, että niinkin yleisesti käytetty käsite kuin "iäkäs" kannattaa korvata selkokielisellä vastikkeella "vanha". Myös kielen rakenteet sekä lauseiden ja virkkeiden pituus joutuivat arvioitaviksi.

Kuka selkokielestä hyötyy? Kenelle selkoesite on tarkoitettu?

Selkokieli on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia joko lukea tai ymmärtää yleiskieltä. Selkokielen tarve vaihtelee ikäkausittain. Hannu Virtasen arvio kymmenen vuoden takaa kertoo, että lapsista, nuorista ja työikäisistä alle 

10 % ja yli 65-vuotiaista 10 -20 % tarvitsi selkokielistä materiaalia. Uusi arvio on tekeillä vuonna 2013. 

Henkilöt, jotka ovat menettäneet kielelliset taitonsa esim. muistisairauden vuoksi, hyötyvät selkokielestä. Samoin ne, joilla on synnynnäisiä ja pysyviä neurologisia poikkeamia: kehitysvammaiset, dysfasiaa sairastavat, lukivaikeuksista kärsivät ja ADHD-potilaat. Asiakasryhmä, joka käyttää suomea joko toisena tai vieraana kielenä – kielivähemmistöihin kuuluvat ja suomenkieltä opettelevat maahanmuuttajat – saavat myös apua selkokielestä.

Mitäpä asioita esitteeseen kirjaisimme? Karsintaa täytyi tehdä, sillä tila oli rajallinen. Päädyimme tiedottamaan kirjaston käytön perusperiaatteet: kirjastokortin hankinta, lainaus ja palautus, varaus ja uusiminen. Lisäksi halusimme kertoa, että kirjastossa voi tehdä paljon muutakin: kuunnella musiikkia, käyttää nettiä, pelata lautapelejä tai vain oleskella. 

Kun muokkasimme tekstin Selkokeskuksen arviointipalvelun antaman palautteen pohjalta lopulliseen muotoonsa, esitteen asia- ja tekstisisältö oli valmis.

Entäpä esitteen ulkoasu? Millaista kuvitusta se kaipaisi? Siihenkin asiaan on omat selkosääntönsä, sillä taitto ja kuvitus ovat monelle selkojulkaisujen käyttäjälle hyvin tärkeitä. Mutta eipä hätää! Onneksemme saimme esitteen tekoon mukaan graafikko Annamaija Halosen. Hän lupautui opiskelemaan selkoesitteen vaatimia julkaisun typografisia ja taitollisia ratkaisuja. Viidenneksi joukkoomme liittyi valokuvaaja Jaakko Suvala. Annamaijan ja Jaakon kanssa pidimme muutaman ideointipalaverin, joissa mietimme sitä, millaiselta halusimme tulevan esitteen näyttävän – tai enemmänkin sitä, millaista emme siitä halunneet.

Ja sitten kuvaamaan! Kuvaukset päätettiin keskittää pääkirjastoon. Tehtäväksemme jäi vapaaehtoisten kuvattavien hankkiminen. Sirpa otti yhteyttä Maljapuron palvelukodin johtajaan Tapio Immoseen, ja avuksemme riensikin palvelukodin asukkaita ohjaajan kanssa. Apua saimme myös Savon ammatti- ja aikuisopiston opettaja Jukka Savolaiselta, joka vinkkasi projektistamme vapaaehtoisille ulkomaalaistaustaisille opiskelijoille. Henkilökunnan jälkikasvua edustavat esitteessä Kaisla ja Sara. Loput kuvissa esiintyjät ovat nykyisiä tai entisiä kirjaston työntekijöitä. Johanna toimi ansiokkaasti Jaakon assistenttina huolehtimalla siitä, että kukin kuvattavista oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kuvaussession jälkeen Annamaija ja Jaakko sovittelivat yhdessä tekstin ja kuvat kohdilleen. Kun Selkokeskus vielä hyväksyi lopputuloksen ja myönsi selkologon, esitteemme oli valmis painettavaksi. Nyt puolisen vuotta kestänyt projektimme oli loppusuoralla. Monta puhelinsoittoa ja lukuisia tekstiviestejä urakka oli vaatinut. Samoin aikataulujen sovittelua, sillä teimme esitettä omien kirjastotöidemme ohessa. Toivottavasti esite innostaa uusia asiakkaita kirjaston palvelujen pariin.

Selkoesitteeseen ja muihin Kuopion kaupunginkirjaston erityispalveluihin voit tutustua täällä

Aira

Minna ja miehet nuoret. Osa 2: nuori filosofi Arvid Järnefelt

 Kirjailija ja tolstoilainen filosofi Arvid Järnefelt (1861–1932) muistetaan ehkä nykyisin parhaiten elämäkerrallisesta teoksestaan Vanhempieni romaani. Siinä Järnefelt kuvaa hiukan myös Minna Canthia äitinsä, Elisabeth Järnefeltin ystävänä. Perheen isä, Alexander, toimi Kuopion läänin kuvernöörinä 1884–88 ja perhe kävi ahkeraan – itse kuvernööriä lukuunottamatta – Kanttilassa. Jopa niin usein, että Minna Canthin keittäjän kerrotaan tuskastuneena ihmetelleen eivätkö "järnefeltiläiset" saa kotona ruokaa!

Tiedetään, että Arvid Järnefelt oli jo ennen isänsä kuvenröörikautta tutustunut Minna Canthiin osakuntatoverinsa Juhani Ahon kautta. Miksei tutustuminen ollut yhtä hyvin voinut tapahtua kuopiolaisen Ivar Idströmin välityksellä? Idström, joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Ivar Roini, oli nimittäin Suomen Pankin Kuopion konttorin kamreerin Richard Steniuksen kasvattipoika. Minna Canth tunsi kamreerin vaimon hyvin ja Ivar Roini oli puolestaan mukana monissa nuoren Arvidin huimapäisissä tempauksissa.

Helsingissä nuoruutensa viettänyt Arvid oli tutustunut Ahoon ja Roiniin Helsingin yliopistossa. Arvid oli aloittanut syksyllä 1880 juridiikalla, mutta se vaihtui seuraavana vuonna kielitieteeseen ja estetiikkaan. Kaunista Arvidia kutsuttiin Savo-Karjalaisessa osakunnassa lempinimellä "Lemminkäinen". Hanna Asp, joka koulutyttönä asui Kanttilassa, kuvaa kuinka Arvid ja Ivar olivat herättäneet huomiota Kuopiossa tulipunaisilla flanellihousuillaan. Eräänä alkukesän päivänä 1883 nuoret miehet olivat astuneet sisään Kanttilaan – ei oven, vaan kadunpuoleisen ikkunan kautta.

Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistossa on lappunen, joka siirtää Arvid Järnefeltin ja Minna Canthin tutustumisajankohdan vuotta 1883 varhaisemmaksi. Tätä lappusta ei tutkimuksissa ole tähän mennessä huomioitu. Se on allekirjoitettu nimellä A. Järnefelt ja päivätty 13.4.1882. Lappusen aiheena on se, että "vastaaja" oli "pahoin solvaissut päällekantajan harmaita hivuksia ja seitsemää (7) lasta", mistä lapun toisella puolen on "Resolutioni" eli oikeuden päätös. Sen mukaan "velvoittaa korkein oikeus vastaajaa pyytämän oikeuden edessä päällekantajalta anteeksi ja peruuttamaan solvaavat sanansa." Kyseessä on todennäköisesti leikkimielinen anteeksipyyntö – olihan Arvid Järnefelt tunnettu kujeilija nuoruudessaan.

Ensimmäinen maininta Minna Canthin säilyneissä kirjeissä Arvid Järnefeltistä on tämän kihlautuminen Emmy Parviaisen kanssa, josta Minna kertoo kirjeessään Hilda Aspille lokakuussa 1883. Arvid meni sitten vuoden päästä naimisiinkin ja matkusti heti nuorikkonsa kanssa Leipzigiin, jonka yliopistossa opiskeli yhden lukuvuoden verran filosofiaa. Sieltä hän kirjoitti joulukuussa 1884 Minna Canthille peräti kaksikymmensivuisen, filosofiaa käsittelevän kirjeen. Tämäkin merkittävä dokumentti on Kuopion kaupungin kirjaston Canth-arkistossa. Kirjeen tarkoituksen Järnefelt muotoilee seuraavasti:

"Muistattehan, että Kuopiossa oli meillä tuumat ruveta yhdessä studeeraamaan Kantin filosofiaa. Siitä kun ei silloin mitään tullut, olen arvellut panna tuumani toimeen näin kirjallisesti; ja aloittaa jo tässä kirjeessä. Luonnollisesti riippuu kaikki siitä josko te tahdotte tähän suostua; sillä minä vaadin myöskin teiltä,                       että joko kirjeessä annatte muistutuksenne ja huomautuksenne. Toisen kirjeen  kirjoitan siis vasta sitten kuin olen teiltä saanut kirjeen. Aloitan lyhyellä silmäyksellä filosofian kehityshistoriaan ennen Kantia."

Järnefelt mainitsee ensin skolastiikan eli käsittelee keskiajan filosofiaa sivuuttaen antiikin filosofian. Tosin hän sanoo pari sanaa Platonista René Descartes'n yhteydessä. Varsinaisesti hän keskittyy uuden ajan alun kahteen englantilaiseen suureen filosofiin, John Lockeen ja David Humeen. Hän jäsentää ansiokkaasti heidän tieto-oppiaan taustaksi Immanuel Kantin filosofian esittelylle. Kirjeen loppupuolella hän huomaa, ettei ehtinytkään käsitellä Kantin filosofiaa:

"Mutta onpa tämä ensimmäinen kirjeeni venynyt pidemmäksi kuin olen aikonut, enkä sittenkään ole varsinaiseen aineeseeni ennättänyt [...] Ensi kirjeessä teen siis vaan sen, että koitan teroittaa nähtäviksi Kantin filosofian lähtökohdat ja ehkä myös lyhyesti sen pääsisällön ja sen suuren merkityksen nykyisen kultuurin liikkeisiin nähden. Jos siinäkin hiukankin onnistun, luulen teille tehneeni pienen palveluksen helpoittamalla teille Kantin filosofian niin kovien pähkinäin halkipuremista. –"

Lopuksi Arvid tiedustelee Minnan kuulumisia: "Vieläkö yhä studeeraatte luonnontieteitä?" ja kertoo hieman omista opinnoistaan. Lisäksi hän kyselee tietoja Ivar Roinista sekä kysyy: "Kuinka on käynyt draamanne josta minulle kotolaiset kirjoittivat? Joko se on päässyt Suomalaisen Teaterin ankarasti kriitilliseen repertoariin?" Kyse on Työmiehen vaimosta, jonka viimeistelyn kanssa Minna tuskaili syksyn 1884. Sen ensi-ilta oli Helsingissä 28.1.1885.

Mitä ilmeisemmin Minna Canth eli yhtä älyllisen heräämisen kauttaan vuonna 1884. Kevään ja kesän 1884 kirjeissään eri henkilöille (Juhani Ahon veljelle Kaarlolle ja vanhalle ystävättärelleen Anna Liliukselle) hän kertoo kiinnostuksestaan filosofiaan, mutta lähinnä käytännölliseen (Herbert Spencer, John Stuart Mill) eikä teoreettiseen. Työmiehen vaimon vuoksi Minna Canthilla ei kuitenkaan ollut aikaa paneutua vaativaan filosofian opiskeluun. Lisäksi Gusti-veljen kaupan hoito oli siirtynyt syksyllä 1884 kokonaan Minnan vastuulle. Jatkoa filosofiselle kirjeenvaihdolle ei siten tullut.

Arvid Järnefelt valmistui filosofian kandidaatiksi 1885 ja palasi vielä juridiikan pariin saaden lakitieteen kandidaatin tutkinnon päätökseen 1890. Yhteys Minna Canthiin säilyi. Arvid vietti perheineen kesiä Kuopion lähistöllä ja asuessaan vielä Helsingissä kävi katsomassa Minnan näytelmiä. Hän oli esimerkiksi Kovan onnen lapsien ensi-illassa Suomalaisessa teatterissa marraskuussa 1888. Kun teatterin johto määräsi esitykset lopetettavaksi, ehdotti entinen radikaalifennomaani Järnefelt, että näytelmä siirettäisiin Ruotsalaiseen teatteriin. Siellä ensiesitettiin sitten Minna Canthin ainoa ruotsinkielinen näytelmä Sylvi tammikuussa 1893. Tiedämme, että Arvid Järnefelt oli katsomassa sitäkin. Saman vuoden kesällä Järnefelt osallistui vaimoineen ja Kasper-veljineen spiritisti-istuntoon Kanttilassa, jossa oli mukana myös maalarit Akseli Gallén-Kallella ja Pekka Halonen. Tästä istunnosta Minna kertoo yksityiskohtaisesti kirjeessään tyttärelleen Ellille 14.6.1893. Myös tämä kirje kuuluu Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistoon.

Joulukuussa 1884 ilmestyi Päivälehdessä (nyk. Helsingin Sanomat) Minna Canthin arvostelu kohuteoksesta Heräämiseni. Siinä Arvid Järnefelt kuvaa tietään tolstoilaisuuden kannattajaksi, mikä hänelle merkitsi syvällistä elämänmuutosta maalle muuttoineen ja maanviljelijäksi ryhtymisineen. Minna Canth lausuu heti arvostelunsa aluksi, ettei hän voi teoksesta kirjoittaa mitään varsinaista arvostelua – hänen mielestään riippuu kunkin lukijan "kehityskannasta", miten tämän riipaisevan teoksen saattoi ottaa vastaan. Kriitikko Agathon Meurman, joka kohteli niin kaltoin Minnan teoksia, arvioi Heräämisen täysin toisella tavalla viikkoa myöhemmin Uudessa Suomettaressa ilmestyneessä arvostelussaan. Meurmanin mielestä Järnefeltin vakaumuksellinen tuomarinviran hylkääminen – tolstoilaisena hän ei katsonut voivansa tuomita ketään – oli "laiskuutta" ja "turhamielisyyttä" ja kriitikko toivoi tekijän "heräävän" toimeliaisuuteen. Miten tuntuu, että näitä samoja kiistoja käydään aina uudestaan ja uudestaan, vain eri muodoissa – vastassa aina ne jotka korostavat toimeliaisuutta ja "tuloksia" ajattelun ja aatteiden kustannuksella sekä canthit ja järnefeltit, joilla on rohkeutta sekä ajatella että toimia?

- Tua -

Käytettyä lähdekirjallisuutta:

– Ap, Hanna (1948) Minna Canth läheltä nähtynä. Helsinki: Otava

– Canth, Minna "Heräämiseni. Kirj. A. Järnefelt" [Kirja-arvostelu]. – Julkaistu teoksessa: Tiitinen, Ilpo (toim.) (1987) Minna Canth. Kodin suuret klassikot. Espoo: Weilin+Göös.

– Häkli, Pekka (1955) Arvid Järnefelt ja hänen lähimaailmansa. Helsinki: WSOY.

– Kannila, Helle (1973) Minna Canthin kirjeet. Helsinki: SKS.

– Niemi, Juhani (2005) Arvid Järnefelt: kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Helsinki: SKS.