Minna ja miehet nuoret. Osa 2: nuori filosofi Arvid Järnefelt

 Kirjailija ja tolstoilainen filosofi Arvid Järnefelt (1861–1932) muistetaan ehkä nykyisin parhaiten elämäkerrallisesta teoksestaan Vanhempieni romaani. Siinä Järnefelt kuvaa hiukan myös Minna Canthia äitinsä, Elisabeth Järnefeltin ystävänä. Perheen isä, Alexander, toimi Kuopion läänin kuvernöörinä 1884–88 ja perhe kävi ahkeraan – itse kuvernööriä lukuunottamatta – Kanttilassa. Jopa niin usein, että Minna Canthin keittäjän kerrotaan tuskastuneena ihmetelleen eivätkö "järnefeltiläiset" saa kotona ruokaa!

Tiedetään, että Arvid Järnefelt oli jo ennen isänsä kuvenröörikautta tutustunut Minna Canthiin osakuntatoverinsa Juhani Ahon kautta. Miksei tutustuminen ollut yhtä hyvin voinut tapahtua kuopiolaisen Ivar Idströmin välityksellä? Idström, joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Ivar Roini, oli nimittäin Suomen Pankin Kuopion konttorin kamreerin Richard Steniuksen kasvattipoika. Minna Canth tunsi kamreerin vaimon hyvin ja Ivar Roini oli puolestaan mukana monissa nuoren Arvidin huimapäisissä tempauksissa.

Helsingissä nuoruutensa viettänyt Arvid oli tutustunut Ahoon ja Roiniin Helsingin yliopistossa. Arvid oli aloittanut syksyllä 1880 juridiikalla, mutta se vaihtui seuraavana vuonna kielitieteeseen ja estetiikkaan. Kaunista Arvidia kutsuttiin Savo-Karjalaisessa osakunnassa lempinimellä "Lemminkäinen". Hanna Asp, joka koulutyttönä asui Kanttilassa, kuvaa kuinka Arvid ja Ivar olivat herättäneet huomiota Kuopiossa tulipunaisilla flanellihousuillaan. Eräänä alkukesän päivänä 1883 nuoret miehet olivat astuneet sisään Kanttilaan – ei oven, vaan kadunpuoleisen ikkunan kautta.

Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistossa on lappunen, joka siirtää Arvid Järnefeltin ja Minna Canthin tutustumisajankohdan vuotta 1883 varhaisemmaksi. Tätä lappusta ei tutkimuksissa ole tähän mennessä huomioitu. Se on allekirjoitettu nimellä A. Järnefelt ja päivätty 13.4.1882. Lappusen aiheena on se, että "vastaaja" oli "pahoin solvaissut päällekantajan harmaita hivuksia ja seitsemää (7) lasta", mistä lapun toisella puolen on "Resolutioni" eli oikeuden päätös. Sen mukaan "velvoittaa korkein oikeus vastaajaa pyytämän oikeuden edessä päällekantajalta anteeksi ja peruuttamaan solvaavat sanansa." Kyseessä on todennäköisesti leikkimielinen anteeksipyyntö – olihan Arvid Järnefelt tunnettu kujeilija nuoruudessaan.

Ensimmäinen maininta Minna Canthin säilyneissä kirjeissä Arvid Järnefeltistä on tämän kihlautuminen Emmy Parviaisen kanssa, josta Minna kertoo kirjeessään Hilda Aspille lokakuussa 1883. Arvid meni sitten vuoden päästä naimisiinkin ja matkusti heti nuorikkonsa kanssa Leipzigiin, jonka yliopistossa opiskeli yhden lukuvuoden verran filosofiaa. Sieltä hän kirjoitti joulukuussa 1884 Minna Canthille peräti kaksikymmensivuisen, filosofiaa käsittelevän kirjeen. Tämäkin merkittävä dokumentti on Kuopion kaupungin kirjaston Canth-arkistossa. Kirjeen tarkoituksen Järnefelt muotoilee seuraavasti:

"Muistattehan, että Kuopiossa oli meillä tuumat ruveta yhdessä studeeraamaan Kantin filosofiaa. Siitä kun ei silloin mitään tullut, olen arvellut panna tuumani toimeen näin kirjallisesti; ja aloittaa jo tässä kirjeessä. Luonnollisesti riippuu kaikki siitä josko te tahdotte tähän suostua; sillä minä vaadin myöskin teiltä,                       että joko kirjeessä annatte muistutuksenne ja huomautuksenne. Toisen kirjeen  kirjoitan siis vasta sitten kuin olen teiltä saanut kirjeen. Aloitan lyhyellä silmäyksellä filosofian kehityshistoriaan ennen Kantia."

Järnefelt mainitsee ensin skolastiikan eli käsittelee keskiajan filosofiaa sivuuttaen antiikin filosofian. Tosin hän sanoo pari sanaa Platonista René Descartes'n yhteydessä. Varsinaisesti hän keskittyy uuden ajan alun kahteen englantilaiseen suureen filosofiin, John Lockeen ja David Humeen. Hän jäsentää ansiokkaasti heidän tieto-oppiaan taustaksi Immanuel Kantin filosofian esittelylle. Kirjeen loppupuolella hän huomaa, ettei ehtinytkään käsitellä Kantin filosofiaa:

"Mutta onpa tämä ensimmäinen kirjeeni venynyt pidemmäksi kuin olen aikonut, enkä sittenkään ole varsinaiseen aineeseeni ennättänyt [...] Ensi kirjeessä teen siis vaan sen, että koitan teroittaa nähtäviksi Kantin filosofian lähtökohdat ja ehkä myös lyhyesti sen pääsisällön ja sen suuren merkityksen nykyisen kultuurin liikkeisiin nähden. Jos siinäkin hiukankin onnistun, luulen teille tehneeni pienen palveluksen helpoittamalla teille Kantin filosofian niin kovien pähkinäin halkipuremista. –"

Lopuksi Arvid tiedustelee Minnan kuulumisia: "Vieläkö yhä studeeraatte luonnontieteitä?" ja kertoo hieman omista opinnoistaan. Lisäksi hän kyselee tietoja Ivar Roinista sekä kysyy: "Kuinka on käynyt draamanne josta minulle kotolaiset kirjoittivat? Joko se on päässyt Suomalaisen Teaterin ankarasti kriitilliseen repertoariin?" Kyse on Työmiehen vaimosta, jonka viimeistelyn kanssa Minna tuskaili syksyn 1884. Sen ensi-ilta oli Helsingissä 28.1.1885.

Mitä ilmeisemmin Minna Canth eli yhtä älyllisen heräämisen kauttaan vuonna 1884. Kevään ja kesän 1884 kirjeissään eri henkilöille (Juhani Ahon veljelle Kaarlolle ja vanhalle ystävättärelleen Anna Liliukselle) hän kertoo kiinnostuksestaan filosofiaan, mutta lähinnä käytännölliseen (Herbert Spencer, John Stuart Mill) eikä teoreettiseen. Työmiehen vaimon vuoksi Minna Canthilla ei kuitenkaan ollut aikaa paneutua vaativaan filosofian opiskeluun. Lisäksi Gusti-veljen kaupan hoito oli siirtynyt syksyllä 1884 kokonaan Minnan vastuulle. Jatkoa filosofiselle kirjeenvaihdolle ei siten tullut.

Arvid Järnefelt valmistui filosofian kandidaatiksi 1885 ja palasi vielä juridiikan pariin saaden lakitieteen kandidaatin tutkinnon päätökseen 1890. Yhteys Minna Canthiin säilyi. Arvid vietti perheineen kesiä Kuopion lähistöllä ja asuessaan vielä Helsingissä kävi katsomassa Minnan näytelmiä. Hän oli esimerkiksi Kovan onnen lapsien ensi-illassa Suomalaisessa teatterissa marraskuussa 1888. Kun teatterin johto määräsi esitykset lopetettavaksi, ehdotti entinen radikaalifennomaani Järnefelt, että näytelmä siirettäisiin Ruotsalaiseen teatteriin. Siellä ensiesitettiin sitten Minna Canthin ainoa ruotsinkielinen näytelmä Sylvi tammikuussa 1893. Tiedämme, että Arvid Järnefelt oli katsomassa sitäkin. Saman vuoden kesällä Järnefelt osallistui vaimoineen ja Kasper-veljineen spiritisti-istuntoon Kanttilassa, jossa oli mukana myös maalarit Akseli Gallén-Kallella ja Pekka Halonen. Tästä istunnosta Minna kertoo yksityiskohtaisesti kirjeessään tyttärelleen Ellille 14.6.1893. Myös tämä kirje kuuluu Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistoon.

Joulukuussa 1884 ilmestyi Päivälehdessä (nyk. Helsingin Sanomat) Minna Canthin arvostelu kohuteoksesta Heräämiseni. Siinä Arvid Järnefelt kuvaa tietään tolstoilaisuuden kannattajaksi, mikä hänelle merkitsi syvällistä elämänmuutosta maalle muuttoineen ja maanviljelijäksi ryhtymisineen. Minna Canth lausuu heti arvostelunsa aluksi, ettei hän voi teoksesta kirjoittaa mitään varsinaista arvostelua – hänen mielestään riippuu kunkin lukijan "kehityskannasta", miten tämän riipaisevan teoksen saattoi ottaa vastaan. Kriitikko Agathon Meurman, joka kohteli niin kaltoin Minnan teoksia, arvioi Heräämisen täysin toisella tavalla viikkoa myöhemmin Uudessa Suomettaressa ilmestyneessä arvostelussaan. Meurmanin mielestä Järnefeltin vakaumuksellinen tuomarinviran hylkääminen – tolstoilaisena hän ei katsonut voivansa tuomita ketään – oli "laiskuutta" ja "turhamielisyyttä" ja kriitikko toivoi tekijän "heräävän" toimeliaisuuteen. Miten tuntuu, että näitä samoja kiistoja käydään aina uudestaan ja uudestaan, vain eri muodoissa – vastassa aina ne jotka korostavat toimeliaisuutta ja "tuloksia" ajattelun ja aatteiden kustannuksella sekä canthit ja järnefeltit, joilla on rohkeutta sekä ajatella että toimia?

- Tua -

Käytettyä lähdekirjallisuutta:

– Ap, Hanna (1948) Minna Canth läheltä nähtynä. Helsinki: Otava

– Canth, Minna "Heräämiseni. Kirj. A. Järnefelt" [Kirja-arvostelu]. – Julkaistu teoksessa: Tiitinen, Ilpo (toim.) (1987) Minna Canth. Kodin suuret klassikot. Espoo: Weilin+Göös.

– Häkli, Pekka (1955) Arvid Järnefelt ja hänen lähimaailmansa. Helsinki: WSOY.

– Kannila, Helle (1973) Minna Canthin kirjeet. Helsinki: SKS.

– Niemi, Juhani (2005) Arvid Järnefelt: kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Helsinki: SKS.

Stand up! – Saa nauraa!

Olen ollut intohimoinen stand up –esitysten katsoja. Ensimmäiset keikat näin Kuopiossa ravintola Pannuhuoneella joskus 2000-luvun alkupuolella. Viikkosavo-lehti perusti
VS-klubin yhteistyössä kyseisen ravintolan kanssa. Kerran kuussa oli sopiva rytmi nauraa vatsalihaksensa kipeiksi, muistamatta jälkeenpäin kuin pätkiä siitä mille kaikelle tuli hekoteltua.

Ajan myötä saatiin jo pari iltaa kestävä festivaali Hämeenlinnan Tomaatteja! Tomaatteja! –festarin tyyliin kesäkuun alkupuolelle. Kuopion festivaali erottui omanlaisekseen nimellä Kuopion Komediafestivaali, ja esitykset levisivät useampaan ravintolaan. Kesä Kuopiossa aloitetaan siis nauraen: ”Kuopio repee!”. Keskustan monissa ravintoloissa raikuu iltamyöhään nauru ja aplodit, kun ihmiset kokoontuvat seuraamaan stand up -esityksiä. Nauramisen hyvää tekevää ilosanomaa jaetaan nyt myös lapsille; kyseiseen festivaaliin sisältyy Kikatuslauantai.

Myös talvisin naurukomiikasta on voinut nauttia Kuopion ravintoloissa.
’Arvokkaammin’ on voinut nauraa, kun esityksiä on ollut myös kaupunginteatterilla tai musiikkikeskuksella. Oma innostukseni on runsastuneen tarjonnan myötä laantunut, mutta aina Komediafestivaalin ohjelmistosta on valittava ne mieluisimmat.

Wikipedian mukaan: Stand up -komiikka on eräs huumorin laji. Stand up -komiikan perusidea on, että kuka tahansa voi "nousta lavalle" kertomaan vitsejä. Kuitenkin
Stand up -komiikkaa pidetään erittäin vaativana esiintymisen muotona.

Teatteri-lehden 2/2010 artikkelissa Toni Jyvälä, itsekin stand up –koomikko, kirjoittaa: ”Stand-up –koomikko ei esitä monologia, vaan on dialogissa yleisön kanssa. Koomikko haluaa yleisön reagoivan, jotta hän voi reagoida tähän reaktioon.
Stand up -esitys elää hetkessä.”

Luin joskus jostain (lähdettä en muista), mikä ero on teatteri- ja stand up –esityksen välillä: Jos näyttelijä teatteriesityksen aikana reagoi katsojan kännykän soimiseen, näytelmän lumo haihtuu. Jos taas koomikko ei reagoi katsojan kännykkä-ääneen,
stand up –esityksen lumo haihtuu.

Huonojakin stand up -esityksiä olen nähnyt; koomikko kertoo juttunsa huutamalla,
ei osaa pitää taukoja, jotta yleisö ehtii nauramaan/tajuamaan vitsin, on liian päissään,
ei tajua lopettaa vaikka juttunsa eivät enää naurata kuin ehkä koomikon sukulaisia.

Mieluisimmat koomikot minun makuuni ovat olleet ’nauramisjärjestyksessä’:
André Wickström, Teemu Vesterinen, Jaakko Saariluoma ja JP kangas.
JP Kangas osaa parhaiten tauotukset, vaikka juttunsa ovatkin välillä tosi roiseja. Vesterinen lopetti tänä vuonna kymmenen vuoden urakkansa, mutta ainahan tulee uusia uskalikkoja. Myös hyviä naiskoomikoiden esityksiä olen seurannut, vaikka
Krisse Salmista olenkin nähnyt vain telkussa.

Elämä on ikävää ilman naurua. Stand up! – Saa nauraa!


Pirre

Kirjat potilaina

Kirjaprässi

Kuten me ihmiset, niin myös kirjat toisinaan "sairastuvat" eli menevät huonoon kuntoon. Kivan kuvakirjan värikäs sivu on repeytynyt; liimasidottu dekkari on haljennut keskeltä kahtia tai useampaan osaan; jonkun lainaajan koiranpentu on iskenyt hampaansa kirjan kulmiin tai henkilö on napostellut herkkuja kirjaa lukiessaan.

Palautuspisteessä kirjaston henkilökunta arvioi kunkin vaurioita kärsineen kirjan kohdalla, kannattaako teosta lähettää korjattavaksi vai onko kirja poistettava kokoelmista. Henkilökunta arvioi myös, onko vahinko sellainen, jonka kyseisen kirjan 
lainannut henkilö joutuu korvaamaan joko uudella kirjalla 
tai rahallisella korvauksella (ks. käyttösäännöt).

Kirjojen korjauspisteessä pääkirjastolla Liisa on työskennellyt jo 13 vuotta kirjojen ”lääkärinä”. Hänen käsiinsä lähetetään ns. vaikeimmat tapaukset sekä pääkirjaston eri osastoilta että lähikirjastoista. Työssä vaaditaankin monenlaisia taitoja.

Kuvakirjan sivun korjaaminen on helpoimmasta päästä silloin kun kaikki sivun palaset ovat tallessa. Tietenkään ei korjattu sivu ole ihan niin kaunis kuin ehjä sivu, mutta aikamoisia ihmeitä Liisa saa aikaan.

Liimasidotusta, haljenneesta kirjasta hän repii sivut irti yksi kerrallaan, rapsuttaa sitten korjausveitsellä entisen liiman sivujen reunoista pois ja kokoaa kirjan sitten tarkasti uudeksi paketiksi. Siinä ei mikään sivu saa työntyä toisten ohi, vaan jokaisen on oltava samassa rivissä kaikilta reunoiltaan  (tämän "paketintekotaidon" Liisa kertoo tulevan vain kokemuksen myötä). Sitten hän sivelee uutta liimaa kirjan selkämykseen, asettelee  sivupaketin taiten kirjan kansien sisään ja lopuksi painon alle kuivumaan muutamaksi vuorokaudeksi.

Kirjan rikkoutuneiden kulmien korjaaminen on eräs haastavimpia töitä. Liisa tekee jonkin poistetun kirjan kannesta uuden kulman siten, että sekä korjattavan kirjan kanteen että uuteen kulmaan tulee toisiinsa tarttuvat lovet. Sitten loveuksiin liimaa ja kirja painon alle kuivumaan. Muutaman päivän kuluttua Liisa päällystää nurkan kirjan sävyyn sopivalla paperilla ja muovittaa sitten vielä kannen kulutusta ja likaa kestäväksi.

Herkkuja napostelleiden lukijoiden aikaansaannoksia kirjojen parantaja Liisa puhdistaa harjaten sivujen välit, jotta kirja tulisi taas luettavaan kuntoon. Eikä suklaa aina lähde harjallakaan!

Giljotiini

Joskus kirjan huonokuntoisuus on vain sitä, että sivujen reunat ovat ahkeran luennan seurauksena likaantuneet. Jos kirja on pehmeäkantinen pokkari, Liisa leikkaa isolla leikkurilla sivujen reunasta pois pari millimetriä. Kovakantisten kirjojen kohdalla se ei onnistu tai sitten menisivät kannetkin säpäleiksi.

Laulukirjoja kustannetaan kierreselkäisinä. Ahkerassa käytössä eivät kansilehdet eivätkä sivut kestäkään vaan alkavat irtoilemaan kierteestä. Silloin Liisa irrottaa kierrelangan kokonaan pois ja ompelee sivut rei’istään kiinni toisiinsa. Kansilehdet hän kiinnittää kirjaan kangasliuskan, liiman ja tarranauhan avulla viimeistellen työn kirjanmuovilla kestämään taas kulutusta ja tahriintumista. 
Toisinaan kirjan "sairaus" voi olla vain sitkeä tahra kannessa. Sellainen tahra poistetaan vahvalla aineella, jossa valitettavasti on myös vahva haju.

Liisa kertookin, että kirjojen korjaajan työn ikävimpiä puolia ovat kirjapöly, liimapöly ja voimakkaiden aineiden hajut. Myös kädet joutuvat kovalle koetukselle esim. sivujen repimisessä. Työ on yksinäistä istumatyötä ja vaatii kärsivällisyyttä, tarkkuutta, huolellisuutta sekä hyviä kädentaitoja. 

Kirjojen korjaamista Liisa on opiskellut kursseilla. Lisäksi seikkaperäisiä korjausohjeita löytyy useista kirjastostakin saatavilla olevista teoksista.

Työ tuottaa Liisan mukaan iloa silloin, kun kirjapotilaat lähtevät kunnostettuina takaisin lukijoiden iloksi tai kun hän saa tehtyä oikein vaativan korjaustyön onnistuneesti. Silloin kirja on taas kirja!

Pirre

Projektin loppumetreillä

Verkkokirjastoprojekti alkaa olla päätöspisteessään. Tässä vaiheessa voi jo varovaisesti huokaista helpotuksesta: mitään totaalisen katastrofaalista ei tapahtunut vaan uusi verkkokirjasto saatiin avattua silloin kuin pitikin.

Projektityössä on puolensa: saa ainakin periaatteessa keskittyä yhteen asiakokonaisuuteen (lue: unohtaa kaikki normaalit omat hommat ja toivoa, että ne projektin aikana hoituisivat itsekseen) ja lähestyvä deadline ei yksinkertaisesti anna motivaation ja työvireen lässähtää kesken kaiken.

Viimeiset kuukaudet ovat olleet hyvin hektisiä: puurtamista, ideointia, ongelmien ratkaisua, vieraita kieliä (ruotsia, englantia ja marc21:ä), hetkellistä hermojen kiristymistä, oivaltamisen ja oppimisen iloa, hysteerisiä naurukohtauksia kollegojen kanssa, epätoivon huokauksia, riemullisia onnistumisia.  Kaikesta on selvitty ennen kaikkea projektiryhmän tuella - sekä nauttimalla litroittain kahvia ja kymmenittäin suklaalevyjä.

Lopussa kiitos seisoo, sanoi vanha kansakin, eli:

Kiitokset oman osaston väelle, joka on suhtautunut pitkämielisesti siihen, että kömmin atk-luokasta ihmisten ilmoille lähinnä vain kahviaikaan vaihtamaan pikaiset kuulumiset.

SUURKIITOKSET projektiryhmälle: Annukalle, Juhalle, Marille, Marjalle, Paulalle, Pirkolle, Tiinalle, Ullalle; Istekkiin Mikalle, CS Libraryyn Mikaelille - 
och först och främst en jättestor tack till Teknikhusets Lars och hans ”besättning” i Umeå!

Ja nyt, Arvoisat Asiakkaamme: käykää kokemassa uusi verkkokirjasto: se on tehty Teitä varten!
kirjasto.kuopio.fi

Lissu

Veeran koulukirjastosta verkkokirjaston saloihin

kuva: www.mcphee.com

Kirjasto on tullut minulle viime vuosina tutuksi niin asiakkaana, työntekijänä kuin alan opiskelijanakin. Opiskeluiden kautta kirjaston elämästä saa valitettavan ohuen kuvan. Teoriatieto tiedonhausta, kokoelmatyöstä tai kirjastohistoriasta on toki tarpeellista, mutta niiden kautta ei välity se monipuolinen käytännön työ, jota kirjastoissa tehdään. Se, mitä tapahtuu tiedonhaku- ja lainaustiskin toisella puolella ja kirjaston työhuoneissa jää usein hämäräksi myös kirjaston käyttäjille. Itse olen kuullut muun muassa seuraavanlaisia kommentteja (ihmettelevän äänensävyn ja kulmien kohautuksen säestämänä), kun olen kertonut, mitä opiskelen:

­

-Pitääkö sinne kirjastoalallekin opiskella, ja ihan yliopistossako? Enpä olisi uskonut.

-Lainausta ja palautustako siellä opetellaan vai mitä? Hoitihan se Veerakin aikoinaan kansakoulun kirjastoa opettajan työn ohessa, ilman mitään koulutusta.

-Mitä siellä kirjastossa oikeastaan edes tehdään, siis muutakin kuin lainausta ja palautusta?

No, tässä vaiheessa en yleensä keksi mitään nasevaa vastalausetta tai tarpeeksi selkeää tiivistystä siitä, mitä kaikkea täällä kirjastossa tehdään, joten tyydyn pahan mielen välttämiseksi peittämään hampaiden kiristelyn vienon hymyn taakse ja sopertamaan jotain ympäripyöreää. Täytynee pähkäillä sopivaa sanottavaa vastaisuuden varalle. Ehdotuksia otetaan vastaan!

Sen voin ainakin sanoa, että opettaja-Veeran koulukirjaston ajoista ollaan kuljettu aivan erilaiseen kirjastomaailmaan, niin alan koulutuksen kuin käytännön työnkin suhteen. Ehkä kirjastollakin olisi kuvatunlaisiin ihmettelyihin vastaamiseksi syytä tuoda itseään ja toimintaansa paremmin esiin ja kertoa, mitä kaikkea täällä oikeastaan tehdään. Esimerkiksi tämä blogi tarjoaa oivan areenan kirjastotyön eri puolien valottamiseen.

Uuden verkkokirjaston rakentaminen on pitänyt kirjaston www-ryhmää kiireisenä koko kevättalven ajan (tarina kertoo, että unissakin rakennustyön kohde on vilahdellut) eikä työ suinkaan lopu siihen, kun verkkokirjasto avataan. Tavoitteena on, että sivuja päivitetään tiuhaan ja verkkokirjastossa kävijöiden iloksi olisi uutta ja ajankohtaista sisältöä. Ja voivatpa kävijät itsekin vinkata omia suosikkiteoksiaan muille.

Toukokuussa asiakkaiden käytössä on verkkokirjasto, jollaista ei Suomessa muilla kirjastoilla ole. Uudistus entiseen nähden on huomattava. Itse hyppäsin projektiin mukaan melkein samalla hetkellä kuin varsinaista sivustoa päästiin rakentamaan. Opintoihin kuuluvan harjoittelun suorittaminen verkkokirjaston uudistamisen parissa on tarjonnut mielenkiintoisen näkökulman kirjastotyöhön. Kirjasto on myös entistä enemmän verkossa, joten uuden verkkokirjaston suunnittelussa ja toteuttamisessa mukana oleminen on ainutlaatuinen tilaisuus päästä näkemään kirjastoa tältäkin puolelta.

Annukka

Verkkoja kokemassa

Lapsena en voinut aavistaakaan, että verkko olisi jotain muutakin kuin kalaverkko. Minulle verkko oli isän lahnaverkko tai siikaverkko, joita käytiin aamuisin kokemassa isän kanssa. Soudettiin sinisellä veneellä järvelle. Minä soudin ja huopasin ja isä istui perässä ja nosti verkkoja. Muistan yhdenkin kesäaamun, jolloin saatiin varsinainen Pietarin kalansaalis. Verkot olivat täynnä lahnoja ja siikoja. Muistan sen ylpeyden tunteen, kun juoksin äidille kertomaan kalansaaliista, enkä voinut ymmärtää äidin voivottelua, että mihin ihmeeseen me joudumme näiden kalojen kanssa.

Nyt verkkoja koetaan muullakin tavalla. Nykyisin verkko on internet ja kirjastoonkin on tulossa verkkokirjasto, jolla kalojen sijaan aiomme pyydystää asiakkaita. Verkkokirjastosta tulee syötti, joka on niin houkutteleva, etteivät asiakkaat voi vastustaa sitä.

Olen seurannut verkkokirjaston toteutuksen etenemistä jännityksellä, sillä otimme rohkean askeleen ja valitsimme ensimmäisinä Suomessa verkkokirjastoksi CSLibraryn. Ulkoasu näyttää ainakin raikkaalta ja houkuttelevalta. Sisällöntuotanto on käynnissä. Rajapintoja testataan, jotta haku saadaan toimimaan. Nyt ei auta muuta kuin odottaa. Odottaa ensin, että kaikki saadaan valmiiksi ja sitten sitä, minkälainen on vastaanotto.

Marja T-S

Kirjastossa oleskelu saattaa vaikuttaa uravalintaasi (ja vähän muuhunkin)

Allekirjoittanut on kovaääninen, sotkuinen ja epälooginen ihminen; ei siis missään nimessä perinteistä kirjastotyöntekijätyyppiä. Mutta niin vain aikoinani eksyin työvoimatoimiston kautta työharjoitteluun kaupunginkirjastoon, musiikkiosastolle aakkostamaan, hyllyttämään ja lymyilemään lainaustiskin taakse salaperäisen näköisenä, sanomaan ”Päivää” tai ”Hei”, ”Kiitos” ja ”Kyllä, voin samalla uusia vanhat lainanne”. Joskus pääsin myös sanomaan ”Oho” ja ”Hups”, kuten kunnon työharjoittelijan, millä tahansa alalla, kuuluukin silloin tällöin sanoa. Toki ammattilainenkin saa sanoa, mutta vain hiljaa oman päänsä sisällä. Eikö niin?

Jännittävien, suorastaan hiuksia nostattavien asiakaspalvelukokemusten väliin mahtui myös hiljaisempia hetkiä, jolloin näköpiirissä ei ollut lainaajia, hyllytettäviä opuksia tai osastopäällikköä. Silloin oli aikaa mietiskellä omiaan, ja lymyillä salaperäisesti ihan omaksi ilokseen. Harjoittelin tiedonhakua kirjaston omalla atk-systeemillä, eli keksin päästäni hakusanoja ja katsoin millaiset teokset tärppäsivät. Jokin ihmeellinen mielijohde sai minut hakemaan opaskirjoja käsitöistä, vaikka en ollut puuhastellut moista vuosikausiin. Hakusanalla ”virkkaus” kohdalle osui ensimmäisten joukossa uudehko opaskirja isoäidinneliöiden tekoon; siis kokonainen kirja vain ja ainoastaan isoäidinneliöistä. Muistin hämärästi näpränneeni muutaman sellaisen ala-asteella, ja että se oli suht helppoa. Kirjan kansi oli herkullisen värinen. Esteetikko minussa hairahti, ja lainasin kirjan. Kotona etsin virkkuukoukkuja ja lankaa, ja kankein sormin aloin luoda jotain ihan itse. Silmukka silmukalta tavasin ohjetta kirjasta, pläräsin sivuja eestaas opetellakseni ohjeissa vilahtelevia lyhenteitä ja uusia silmukoita. Sitten olinkin jo lainaamassa lisää kirjoja, lankakaupassa pohtimassa villan ja akryylin kutiavuuseroja, ja peilin edessä mallaamassa pipontekelettä päähän sopivaksi. Huomasin omaavani uuden, tervehenkisen harrastuksen! Avautui kokonainen maailma, löysin muutkin harrastekirjat, ja vasta sen jälkeen älysin mennä nettiin etsimään lisää inspiraatiota käsin tekemiseen. Mitä ohjeitten seuraamiseen tulee, kirja voittaa tietokoneen mennen tullen. Kirja on helpompi ottaa mukaan sohvalle olohuoneeseen, puhumattakaan siitä, kuinka paljon vähemmän energiaa kirja kuluttaa auki ollessaan...

Virkattuani, tuunattuani, askarreltuani ja sisustettuani kirjojen innoittamana, istuin jälleen kerran töiden jälkeen kotisohvalla ja tuijotin erästä kulahtanutta nojatuolia. Olin sitä mieltä, että osaisin verhoilla sen uudestaan itse, siitähän on oppaita kasakaupalla kirjastossa. Jälleen kerran mielijohde pälkähti päähäni… tai sanotaan sitä nyt ihan vain ideaksi tai intuitioksi. Etsin tuolloin vielä omaa alaani - kirjastotyöntekijyys oli mukavaa mutta ei aivan sitä mitä hain (mm. alussa mainituista syistä). Miksi en opiskelisi verhoilua ihan virallisesti? Olin huomannut olevani varsin kehityskelpoinen käsityöläinen. Tulisipahan tuolipaha korjattua kunnolla. Myöhemmin sinä vuonna hain ja pääsin opiskelemaan verhoilun perustutkintoa, ja sillä tiellä ollaan, kiitos kirjaston valikoimien äärellä viettämäni ajan.

Niinpä, näinkin suureen elämänmuutokseen voi päätyä kirjaston kautta. Mainittakoon vielä, että musiikkiosastolta löytyneiden soitonoppaiden ansiosta osaan soittaa jo muutaman soinnun banjolla, ja että kirjaston tiskillä juttelin ensi kertaa kahden kesken nykyisen avomieheni kanssa. Miesparka ei ole vieläkään toipunut järkytyksestä, ja banjo… noh, sanotaanko että muusikon uraan minulla on vielä matkaa.

 Mutta kuka kasaisi sen tilkkupeiton kaikista näistä isoäidinneliöistä?

Sanna K.